lauantai 31. lokakuuta 2015

Kun Hitler Suomeen saapui – hirweä halloween-tarina

Kesäkuun 4. päivä vuonna 1942, kellon lähennellessä puolta päivää, Imatran Immolan kentälle laskeutui lentokone, joka kuljetti arvovaltaista saksalaisjohtoa. Sattumoisin oli käynyt niin, että itse Saksan Valtakunnankansleri Adolf Hitler seurueineen oli päättänyt lähteä Suomeen Marsalkka Mannerheimin syntymäpäiville. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Marskin syntymäpäiväjuhla oli syynä silloisen Euroopan merkittävimmän miehen saapumiselle Suomeen, mutta oliko juhla ainoa syy Adolfin matkaan halki sodan runteleman maanosan ja pommeja sakeana viuhuvan Euroopan ilmatilan? Asia on kutkuttanut vuosikymmenien mittaan niin historioitsijoiden kuin salaliittoteoreetikkojen ja… no kerrotaan se nyt heti aivan alkuun… erityisesti romantikkojen mieliä. Mitä tuolla matkalla todella tapahtui, ja miksi silloisen Euroopan merkittävin mies, Saksan Valtakunnankansleri, lähti Suomeen, siihen meidän on syventyminen Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien tämänvuotisessa halloween-tarinassa.

Talvella 1941-42 sotatoimet itärintamalla eivät olleet edenneet lainkaan suunnitelmien mukaan. Saksan kotka oli juuttunut painiskelemaan idässä Neuvostokarhun kanssa ja Valtakunnankansleri oli ollut pitkään huonolla tuulella. Koko esikunta oli joutunut olemaan jatkuvasti varpaillaan ja tuntemaan nahoissaan Adolfin purkaukset. Itkupotkuraivareita nähtiin harva se päivä Sudenpesässä. Hetkittäin huhuttiin myös, että Johtajan mielenterveys olisi järkkymässä. Tähän oli kyllä aihettakin. Adolfin työhuoneessa nimittäin vieraili jatkuvasti pieni hiiri, jolle eläinrakkaana kasvissyöjänä tunnettu Valtakunnankansleri tarjoili huoneeseensa varaamia herkullisia juustopalleroita ja ranskalaista patonkia, ja höpötteli samalla niitä näitä mukavia. Outo yksinpuhelu kuului usein oven takana vartiossa istuneen hämmentyneen SS-upseerin korviin ja ajoittain lepertely kaikui myös auki jääneestä sisäpuhelimesta bunkkerin käytäville. Pienemmästäkin on lähtenyt liikkeelle juoruja ja ihmisiä kiidätetty suljetulle osastolle. Varsinkin Saksassa. 

Mannerheimin syntymäpäiväkutsun saapuminen muutti Sudenpesän yleisen jäätävän tunnelman, ja Suomen-matkan odotus vaikutti Valtakunnankansleriin kuten morfiini Göringiin. Vaikutus oli siis varsin positiivinen. Adolfin mieliala koheni aivan silmissä. Johtaja nähtiin tapailemassa vaivihkaa valssiaskeleita bunkkerin käytävillä ja uuden toilettiveden tuoksuvana oli voimallisuudessaan liiankin tunnistettava ahtaan ja kehnosti ilmastoidun Sudenpesän sokkeloissa. Muutos ei jäänyt huomaamatta Valtakunnankanslerin lähipiiriltä. ”Kevättä rinnassa, arvon herrat, kevättä rinnassa”, oli Keitel virnistellen kommentoinut mielialanmuutosta asiaa hämmästelleelle Himmlerille ja krapulaiselle Göringille, jälkimmäisen tiedusteltua syytä Valtakunnankanslerin hyvään tuuleen erään aamiaiseksi venyneen illallisen yhteydessä.  

Suomeen oli lähdettävä hinnalla millä hyvänsä, Adolf mietti. Hans hoitaisi lentohomman. (Hans Bauer oli Hitlerin luottolentäjä). Vanha kettu. Der alte. Hansia ei tykkituli eivätkä vihulaisen hävittäjät pysäyttäisi. Nelimoottorisella Focke Wulf Condorilla mentäisiin. Siinä on jylhä peli. Se herättäisi ihastusta isäntien keskuudessa ja jutun juurta riittäisi. Lontoossakin, paikallisen tiedustelupalvelun esitellessä joitain vuosia aiemmin kuvia Saksan uudesta lentokalustosta hallitukselle, Winston Churchillin kerrottiin koneen nähtyään huudahtaneen innostuneena ”What a Focke!”. Ja aina hyväntuulinen Wilhelm (Keitel) saisi lähteä mukaan. Lakeija pitäisi olla. Se antaisi hyvän vaikutelman ja rikkoisi jään, jos sellaista nyt kesäkuisessa Etelä-Karjalassa olisi. Tämä olisi kahden keikka. Ein fall für zwei. Meidän kahden. Kunpa vain Hilda saapuisi paikalle. Hilda?  

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien lisäksi harva lukijoistamme taitaa tietää Hitlerin nuoruuden ihastuksesta ja ensirakkaudesta Hildasta, joka oli kotoisin Etelä-Karjalasta. Ollessaan vielä nuori, tuntematon ja kaunosieluinen taitelija, ja seistessään eräänä alkukevään aamuna vuonna 1909 Wienissä asunnottomana paikallisessa soppajonossa, Adolf oli kohdannut ruokaa jakaneen suomalaisen vaaleaverikön, Hildan. Siniset silmät, maidonvalkea iho ja auringossa kultaisena hohtavat kutrit, Adolf oli ollut sulaa vahaa heti ensisilmäyksellä. Kuinkas muuten. Resuisten maankiertäjien ja elämän laitapuolen kulkijoiden joukossa Hildan kauneus ja empatiaa huokuva olemus oli kuin vilvoittava lähde auringon korventamassa autiomaassa. Ja epäilemättä nuoren Hildan sorja ja täydellisen sopusuhtainen varsi myös viehätti kultaisen leikkauksen tuntevaa taiteilijanalkua.   

Asuntolan muiden hampuusien joukossa majoittui myös muutaman vuoden Adolfia vanhempi Kyösti, viipurilainen runoniekka ja naistenmies, johon Adolf oli tutustunut. Karjalaista runonlaulajien sukua oleva Kyösti hallitsi kymmentä kieltä, ja saksaa, ja vaihtoi vielä suvereenisti aksenttiakin tarpeen mukaan. Jatkuvan puheripulin ja riimien rallattelun lisäksi runoileva viisunikkari tunnettiin asuntolassa ja laajemminkin Wienissä varsinaisena veijarina, jonka kujeille ja kepposille ei tuntunut mahtavan mitään edes paikallinen järjestyspoliisi. Esivallan kanssa kahnauksiin joutuessa kielitaidosta olikin suurta hyötyä. Milloin esiinnyttiin orpona italialaisena, milloin rampana ruotsalaisena. Adolfiakin Kyösti usein imitoi veljesten yhteisillä keppostelukierroksilla. Naistenmiehen mainekaan ei ollut tuulesta temmattu. Lukuisia kertoja Viipurin hymypoika oli tavattu esittämästä serenadeja luutun säestyksellä paikallisten kaunottarien ikkunoiden alla yöaikaan ja maanittelemassa audienssia vällyjen väliin, usein varsin hyvällä menestyksellä. Noina vuosina moni isä Wienissä lukitsi tyttärensä makuukammarin oven yöaikaan tiukasti säppiin. Ujompi Adolf seisoskeli usein sivummalla ja imi puhetaidon oppia kokeneemmalta Kyöstiltä, jonka loputon puhetulva ja äänenkäytön dynamiikka hakivat vertaistaan 1900-luvun alkuvuosien Wienissä.  

Adolf oli uskoutunut Kyöstille rakkaudestaan Hildaan, mutta vannottanut Kyöstiä vaikenemaan asiasta. Etenkään Hildalle ei saisi kertoa. Kyöstille asian salaaminen oli ymmärrettävästi vaikeaa, minkäs puhelias mies luonnolleen mahtoi, ja tieto Adolfin ihastuksesta oli saattanut lipsua Kyöstin huulilta. Mutta vain vahingossa ohimennen ulos ryöppyävän puhetulvan joukossa, tarkoituksella Kyösti ei veriveljeään pettäisi. Ei koskaan. Vaikka olihan hän myös Hildan maanmies, ja siten Hildalla oikeastaan oli ollut oikeus saada tietää. Tällaiset eettismoraaliset pohdinnat painoivat Kyöstiä, erityisesti Wienin viinituvissa istuttujen iltojen jälkeen. Suurta syytä moraaliseen krapulaan Kyöstillä ei kuitenkaan olisi ollut, sillä Hilda ei suinkaan ollut sokea. Päinvastoin.  

Kuten elämän epätodennäköisissä sattumuksissa silloin tällöin käy, myös Hilda oli huomannut nuoren taiteilijan muiden asunnottomien joukossa. Viikkojen kuluessa nuoret olivat silmäilleet toisiaan vaivihkaa, mutta eivät tohtineet puhua toisilleen. Adolf oli auttamattoman ujo, eikä tytön sopinut lähestyä poikaa. Ainoat sanat vaihdettiin padan ääressä Hildan tiedustellessa kainosti, josko nuori taiteilija ottaisi toisen kauhallisen soppaa tai kenties myös leipäkannikan. Adolfin vastaus oli aina kieltävä. Rakkaus vei miehen ruokahalun.  

Eräänä päivänä Adolfin ujouteen ja jahkailuun kyllästynyt Hilda oli päättänyt tehdä aloitteen. Adolfin taas kerran astuessa ruokajonossa soppakulhoineen kattilan ääreen, Hilda katsoi miestä syvälle silmiin kauniina ja hehkuvana, kuin auringonpaiste Karjalan kevättalven hangella, ja kysyikin tavallisesta poiketen yllättäen, josko Adolf lähtisi illalla ulos hänen kanssaan. Adolf, joka Hildan kauneuden sokaisemana ei erottanut sanoja, tai ymmärtänyt Hildan murteellista saksaa, sai tavallistakin tuskallisemmin puserrettua rinnastaan vain huudahduksena purkautuvan vakiovastauksensa ”Nein, danke!”. Sillä silmänräpäyksellä Adolf ymmärsi, mitä Hilda oli kysynyt. Liian myöhään! Amor ei antanut armoa. Hilda ulvahti ”Saksa on p….a maa!”, sekoittaen vahingossa kielet ja valtakunnat, ja säntäsi ulos itkua pidätellen. Samalla ruokajono puski eteenpäin ja Adolf työntyi tungeksivan väkijoukon mukana yhä kauemmas, eikä miehen vielä tässä vaiheessa harjaantumaton ja heiveröinen ääni kuulunut mölyävän väkijoukon yli. Valitettavasti nuoren Adolfin, ja kenties koko Euroopan kannalta, nuoret eivät saaneet enää uutta mahdollisuutta. Hilda pakkasi laukkunsa siltä seisomalta, jätti Wienin ja palasi kotiinsa Suomeen, Imatralle.

Keväällä 1942, ennen Adolfin Suomen-matkaa, Gestapo ja SS-joukkojen asiamiehet olivat tehneen kuumeisesti töitä Hildan paikantamiseksi. Suomeen lähetetyt SS-miehet olivat rampanneet ympäri Etelä-Karjalaa ja kolunneet erityisesti Imatran ympäristöä kissojen, tai ainakin susikoirien ja Valpon kanssa. Talosta taloon oli kuljettu näyttämässä Adolfin vuosikymmeniä aiemmin rustaamaa hiilipiirrosta ja kyselemässä, josko joku tuntisi kuvan Hildan. Ei tuntenut. Hildoja kyllä löytyi. Oli tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja, laihoja ja pyyleviä, jokunen mieskin taisi olla joukossa, olihan nimi varsin suosittu 1900-luvun alussa, mutta sitä yhtä ja oikeaa Hildaa ei tavoitettu. Ja vaikka olisi tavoitettukin, niin maailmaa nähneenä naisena ja uutisia seuranneena suomalaisen maaseudun tervejärkisenä kasvattina, Hilda epäilemättä osasi pitää suunsa supussa SS-miesten saapuessa ovelleen. 

Yritys löytää Hilda, maidonvalkea tyttölapsi, kuten Adolf oli häntä miehilleen kuvaillut, herätti suurta hilpeyttä Imatran paikallisessa asujaimistossa. Syykin selvisi saksalaisille nopeasti. Suomessa oli joitakin vuosikymmeniä aiemmin julkaistu Johannes Linnankosken novelli Hilja, maitotyttö. Nimi kuulosti epäilyttävän tutulta. Hakea nyt novellin päähenkilöä Suomen maaseudulta. Näinköhän huhut Valtakunnankanslerin mielen järkkymisestä olivat täyttä totta. Epäily vahvistui entisestään erityisesti Gestapon salatieteen jaostossa, kun paljastui, että Hilda-nimi oli alun perin muinaisskandinaavista juurta ja tarkoitti taistelua. Adolf oli toistellut salaisen poliisin miehille heitä ohjeistaessaan useita kertoja Mein Kampf, Meine Hilda (taisteluni, taisteluni). Miehet ymmärsivät, että nyt ei ollut kaikki hyvin. Pian asiamiehet kyllästyivätkin tyhjänhakemiseen ja istuivat päivät aloillaan Imatran Valtionhotellissa, Karjalan esikunnan ravintolassa, konjakkia siemaillen ja korttia lätkien, ja lähettelivät aika ajoin tekaistuja sähkeitä etsinnöistään Sudenpesään. Milloin Valpolla oli muka hyvä vainu ja Hilda melkein haavissa, milloin taas jäljet kadotettiin ja kaikki oli aloitettava alusta. Samaa peliä jatkettiin viikkokausia. Ja illat tanssitettiin paikallisia tyttöjä Imatran anniskeluliikkeissä.

Mutta Adolf ei lannistunut. Toukokuussa hän päätti kirjoittaa nuoruuden toverilleen ja uskotulleen, Kyöstille, pitkän kirjeen, jossa pyysi apua Hildan tavoittamiseksi ja selosti suunnitelmansa. Toiminnan miehenä Kyösti suostui samalta istumalta ja ryhtyi oitis hommaan sen kummempia jahkailematta, sillä suhteet miesten välillä olivat edelleen likeiset. Vaikka aikaa oli kulunut edellisestä tapaamisesta, yhteydenpito oli jatkunut tiiviinä yhteisten vuosien ja Kyöstin kotiinpaluun jälkeen. Viime vuosina tosin maailmanpoliittiset kiireet olivat vaatineet veronsa ja Adolf oli ehtinyt kirjoittaa Kyöstille lähinnä vain kerran vuodessa kortin jouluaikaan. Kolmannen valtakunnan viralliset, kotkan kantamalla hakaristillä varustetut kortit olivat arkipäivää Suomen postilaitoksen laareissa sotavuosina. Näin oli erityisesti joulun alla, jolloin virallisia, usein jonkun mitättömän SS-upseerin sarjatyönä allekirjoittamia tervehdyksiä yhteistyötahoille rahdattiin Suomeen säkkikaupalla. Kyöstille lähetetyt joulukortit kuitenkin pistivät silmään omalaatuisuudellaan. Tavallisesti Adolf oli kuvittanut kortit omin käsin, ja usein ne oli myös leikelty jouluun sopivalla tavalla lahjapaketin tai joulukinkun muotoon. Aluksi epämuodolliset joulukortit herättivät kiinnostusta paikallisella postilaitoksella, mutta Kyösti tiedettiin maailmaa matkanneeksi mieheksi, eikä führerin allekirjoituksella varustettuja possukortteja siksi kovinkaan kummasteltu. Kortti mikä kortti. Kyllähän Hitlerkin sai joulua viettää. Toukokuun lopussa 1942 Kyöstille tuli kirjeen lisäksi vielä ihan oikea pakettikin, jossa postimiesten ravistelun ja arvuuttelun perusteella oli sisällä ainakin vaatteita ja joitain metallisia helyjä. Ei mitään kovin kiinnostavaa siis.

Focke Wulf Condorin noustua ilmaan aamulla 4.6.1942 ja lähdettyä matkaan kohti Suomea, Adolf istui tyynenä ja levollisena, ja omiin ajatuksiinsa syventyneenä. Kanssamatkustajat olettivat Valtakunnankanslerin keskittyvän intensiivisesti itärintaman tilanteeseen ja miettivän mielessään Saksan seuraavaa strategista siirtoa. Vähänpä tiesivät. Valtakunnankansleri hyräili mielessään vanhaa rallia sotapojasta ja tytöstä ”Muss i denn, muss i denn zum Städtele hinaus”, jonka Elviskin myöhemmin levytti. Onneksi tosin vain mielessään, sillä lentäjillä oli muuta mietittävää kuin Adolfin luritukset. Ylitettyään Suomenlahden, Adolfia kuljettanut Focke Wulf Condor oli kohdannut sateisen ja sumuisen säärintaman. Pilvet roikkuivat matalalla, juuri ja juuri puiden yläpuolella, ja päälentäjä Hans Baeur manasi hiljaa mielessään kehnoa lentosäätä. Näkyvyyttä ei ollut muutamaa metriä enempää ja mittarilento oli ainoa vaihtoehto. Lisäksi jossain lähistöllä pyörivät Condorin suojaksi lähetetyt suomalaiset hävittäjät, jotka olivat hävinneet pilvien sekaan. Pienikin kosketus koneiden välillä ja Johtajan taival saattaisi päättyä suomalaisen hongikkoon. Siitä oli leikki kaukana. Tilanteesta olisi puuttunut enää Hitlerin hoilotus. 

Adolfin jodlausta ei kuitenkaan koneessa kuultu, sillä samaa tahtia sään synkkenemisen kanssa, olivat synkistyneet myös miehen tunnelmat. Poikkeuksellisen sumuinen ja kolea sää tuntui koneen sisällä asti. Se kävi luihin ja ytimiin. Lisäksi aamiaiseksi nautitun hapankaalin ja sipulin yhdistelmä tuotti tehokkaasti kaasua, joka liikkumattomuuden seurauksena oli pysähtynyt suoliston mutkiin. Masua kivisti. Eikä istuminen paikallaan tuntitolkulla kylmässä koneessa varsinaisesti auttanut vanhenen Valtakunnankanslerin miesvaivoihinkaan. Toista oli Ypres’n juoksuhaudoissa syksyllä 1914. Vartiossa saattoi seistä koko yön itseään tyhjentämättä, vaikka syksy oli kylmä ja sateinen, sraphnellit ropisivat rapaan ja tykkituli rytkyi rakossa. Valtakunnankansleri tuijotteli kelloaan, puoli tuntia vielä. Mein Gott. Hikikarpalot alkoivat helmeillä otsalla.  Adolf yritti keskittyä ajattelemaan jälleennäkemistä Hildan kanssa. Lopulta Hans huikkasi kentän lähestyvän ja laskeutuminen alkoi. Lasku oli mallikas. Kone kampesi kyllä kentällä hiukan vasemmalla, ja jumittunut jarru sytytti renkaan tuleen, mutta siitä viis. Kohta pääsisi pissille ja tapaamaan Hildaa. 

Virallisten tervehdysseremonioiden jälkeen Adolf hyppäsi malttamattomana avomallisen Mersun takapenkille presidentti Risto Rytin seuraksi ja miehet lähtivät köröttelemään kohti Kaukopään raidetta, jossa Mannerheimin syntymäpäiviä varten varusteltu juhlajuna jo odotti arvovieraita. Miesten ajeltua vähän matkaa ensimmäisen mutkan taakse, Adolf pyysi vienosti kuskia pysäyttämään auton suuren siirtolohkareen kohdalle, jotta voisi vihdoin viimein helpottaa oloaan suojassa katseilta. Adolfin tyhjentäessä rakkoaan ja lorotellessa miehekkäästi siirtolohkareen takana olleeseen lammikkoon, piilossa odotellut Kyösti suki vielä tekoviiksiään ja jakaustaan Adolfin täydelliseksi kopioksi. Puvun ja prenikathan Adolf oli postitse jo etukäteen lähettänyt. Vielä kerran nuoruuden pilat toistettaisiin, ja Kielipää-Kyösti esittäisi Adolfia. Häveliäisyyssyistä Presidentti Ryti vihelteli kovaan ääneen Porilaisten marssia peittääkseen Euroopan merkittävimmän miehen äänekkään lorotuksen ja ajoittaiset helpotusta ilmentävät huokaukset, ja onnistui siten peittämään myös vanhojen toverusten tirskumisen, jota keppostelun mutustelu mielissä jo miehissä nostatti. Kyöstin saatua kuontalonsa ojennukseen, Adolf töräytti vielä lopuksi maailman mahtavimman miehen arvolle sopivan pierun, joka muistutti erehdyttävästi näytöksen alkufanfaaria. Kylläpä helpotti. Hihitystään pidelleen Adolf jäi kiven taakse seisomaan. Kyösti laittoi koppalakin päähänsä, astui esiin arvokkaasti ja nousi Rytin seuraksi auton takapenkille. Kyösti oli pitänyt yllä saksankielentaitoaan kansainvälisyydestään kuulun Viipurin toreilla ja turuilla, eikä kielinerolta mieheltä ollut temppu eikä mikään imitoida täydellistä Adolf-aksenttia, jolla saataisiin puijattua presidentti Rytiä, Mannerheimiä ja muita juhlavieraita. Hiukan laihemmalta lohkareen takaa esiin tullut mies kyllä näytti kuin aiemmin, mutta tämä epäilemättä johtui nesteen poistumisesta rakosta ja ilmoille päästetystä mahtavasta flatuksesta.

Auton etääntynyttä riittävän kauaksi, Adolf riisui oman pukunsa ja veti ylleen Kyöstin jättämän Viipurin voimailijoiden vanhan ja virttyneen verryttelyasun, otti kartan ja kompassin ja alkoi hölkätä metsän halki kohti karttaan merkittyä paikkaa. Kovetetut preussilaiset ratsusaappaat eivät kyllä olleet parhaita juoksujalkineita edes Immolan tasaisessa kangasmaastossa, mutta kelpasivat nyt paremman puutteessa. Aiemmin keväällä Kyöstin saatua Adolfin kirjeen, Kyösti oli kysellyt sukulaisistaan, tutuiltaan ja muilta kylänmiehiltä ja pian saanutkin yhteyden Hildaan. Se mikä SS-miehille ja Valtiolliselle poliisille oli ollut viikkoja vaatinut ja lopulta ylivoimaiseksi osoittautunut koettelemus, onnistui Viipurin pojalta parissa päivässä. Kyösti oli välittänyt Hildalle Valtakunnankanslerin tunteisiin vetoavan toiveen saada vielä kerran tavata Hilda, ja korjata nuoruuden vääryys. Tähän Hilda oli empimättä suostunut. Tapaamispaikka oli sovittu Immolan lentokentän kupeeseen. Kovin pitkällehän Adolf ei ehkä jaksaisi jalkapatikassa jolkotella, eikä aikaakaan ollut liiemmälti tuhlattavaksi, jotta entiset nuoret saisivat elämässään edes tovin toisilleen omistaa.  

Kyöstin veljenpoika, upseerismies, joka joukkoineen oli komennettu leiriytymään Immolan kenttää ympäröivään metsään, oli luvannut auttaa setänsä saksalaista ystävää. Ihan kaikkia yksityiskohtia Kyösti ei ollut veljenpojalleen viitsinyt etukäteen paljastaa, mitäpä sitä nyt hyvää yllätystä etukäteen pilaamaan. Olipahan vain puhunut vanhasta saksalaistutustaan, joka haluaisi tavata vanhan ystävättärensä salaa. Veljenpoika ei ollut sen kummempia kysellyt. Tottuneena setämiehensä seikkailuihin ja erikoisuuksiin oli veljenpoika suomalaisena suoraselkäisenä miehenä luvannut tehdä parhaansa setänsä toiveen täyttämiseksi ja järjestää tapaamisen ajaksi yhden armeijan majoitusteltan, jotta Adolf ja Hilda saisivat olla rauhassa ja katseilta suojassa.   

Kyösti oli ohjeistanut veljenpoikaansa odottelemaan vierasta metsässä karttaan merkityllä pienellä aukiolla tasan puolilta päivin. Adolfin jolkotellessa jonkin verran myöhässä paikalle Kyöstin lainaamassa kauhtuneessa jumppapuvussa ja kiiltävissä ratsusaappaissa, veljenpojan ilme olisi ollut epäilemättä näkemisen arvoinen. Lääkintämiehelle hän selitteli myöhemmin illalliseksi tarjoiltua sitkeää hevosenlihaa venähdyksen syyksi. Vaikka oikeastaan sedän nuoruudesta lapsesta pitäen juttuja kuulleena, asiassa ei ollut ensi hämmennyksen jälkeen mitään kummallista. Olihan sedällä piirongin päällä eräskin valokuva, joissa Kyösti ja Marlene Dietrich seisoivat yhdessä Pariisissa riemukaaren juurella toisiaan kaulailemassa. Mitäpä sitä sen kummempia ihmettelemään. Saksan Valtakunnankansleri tai ei, mies oli vietävä tapaamispaikalle sen kummempia nikottelematta. Adolfille vedettiin päälle suomalaisen sotamiehen asu ja heitettiin puolityhjä jauhosäkki harteille miehen kasvojen kätkemiseksi. Leirille tultaessa, Kyöstin veljenpoika pysähtyi muista hieman syrjemmässä olevan vaneriteltan oven eteen vahtiin ja Adolf luikahti sisään telttaan. Myöhemmin veljenpojan muistellessa tapahtunutta Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjille, hän tyytyi diskreetisti toteamaan: ”saksankielistä puheensorinaa ja kikatusta kesti kenties puolisen tuntia, kunnes katsoin paremmaksi vetäytyä hieman sivummalle teltasta. Loppuajan pilkkoa paukutin olan takaa kuivia koivupöllejä haloiksi, joten jatkosta en tiedä tarkemmin, tokkopa enää muistaisinkaan.”
 
Määräajan tultua täyteen veljenpoika johdatti lauhkean ja muissa maailmoissa olkeen Valtakunnankanslerin takaisin metsäaukiolle ja toivotti miehelle hyvää paluumatkaa. Taas tehtiin vaatteiden vaihto, ja hyvästiksi reilu kädenpuristus. Aseveljiähän kuitenkin oltiin, vaikkakin toinen Suomen armeijan särmikkäässä sotilaspuvussa ja toinen Viipurin voimailijoiden koinsyömässä jumppa-asussa. Kappas, vasta tässä vaiheessa huomattiin, että Adolfin saappaat olivat jääneet teltalle. Samperi. Nyt ei olisi enää aikaa palata leirille, vaan Adolf saisi tassutella takaisin siirtolohkareelle avojaloin. Lohkareella Adolf pukeutui Valtakunnankanslerin kostyymiin ja tovin odottelun jälkeen alkoi tieltä kuulua tuttu moottorin ääni, joka läheni vähitellen. Lohkareen kohdalla Adolfin roolin moitteettomasti esittänyt Kyösti ilmaisi halunsa tehdä taas tarpeitaan. Autossa seuralaisina matkanneet Ryti ja Mannerheim tietysti hetimiten ymmärsivät, minkälaista koettelemusta pitkä lentomatka takaisin Saksaan tarkoittaisi vanhemmille herrasmiehille, ja auto pysähtyikin suurin piirtein samoille sijoilleen kuin menomatkalla. Siirtolohkareen takana vaihto suoritettiin jälleen mallikkaasti, vain saappaat kiskottiin Kyöstin jalasta, muuhan olikin valmista. Loppumatkan Adolf oli autossa poikkeuksellisen hiljainen. Huomattuaan, ettei Valtakunnankanslerilla ollut enää intoa höpötellä sekavia barbarian ruttopesäkkeistä eikä muistakaan idän iljetyksistä, suomalaiset isännät ohittivat asian olan kohautuksella. Ehkäpä miestä vain ramaisi ruoan päälle. Ja kukapa niitä höpinöitä olisi enää jaksanut kuunnellakaan.      

Kentällä käytiin vielä läpi muodolliset seremoniat ja poseerattiin kuvaajien ja saattoväen riemuksi. Lopulta Adolf kapusi portaat koneeseen ja katseli vielä pitkään haikeana ulos lentokoneen ovelta tyhjyyteen Hildan kuva mielessään. Viimein kello 18:30 päälentäjä Hans Baeurin ohjaama kone lähti aurinkoiselta kentältä nousukiitoon, nousi ylväänä ilmaan ja suuntasi kohti etelää ja Malmin lentokenttää. Adolf katseli ikkunasta yhä loittonevaa ja pienemmäksi käyvää Imatraa ja metsäistä Suomea. Meine Hilda. Liebe Hilda.

Hilda-neidon herättämien lämpimien muistojen ja nelimoottorisen Focke-Wulf Condorin moottorien tasaisen hyrinän tuudittamana Adolf vaipui vähitellen suloiseen nuoruusmuistoja tulvivaan uneen. Tähän päättyi Saksan Valtakunnankanslerin ensimmäinen ja viimeinen Suomen-vierailu. Ja kesäikuisen alkuillan auringonsäteiden kultaaman Condorin matkustamoon on myös hyvä päättää viimeinen Halloween-tarinamme.   

....

Ja lopuksi Kadonneen kulttuurinperinnön metsästäjät pyytävät saada huomauttaa, että osa tarinan historiallisista faktoista saattaa pitää paikkansa. Mutta kuten aina, kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla. 

Hyvää  halloweenia!

- KKM Mikke Lee