perjantai 11. joulukuuta 2015

Jäähyväiset kulttuuriperinnölle

On tullut jäähyväisten aika. Valtion monikäyttömetsien kulttuuriperintö on nyt kertaalleen kartoitettu. Olemme etsineet kadonnutta kulttuuriperintöä niin satumaisen kauniista metsistä, ryteiköistä, hakkuuaukeilta kuin soiltakin. Seuranamme ovat olleet sympaattiset ja hurjan tietomäärän omaavat metsurit, taitavat harjoittelijat ja miljoonat hyttyset, paarmat ja hirvikärpäset. On hytisty lumisateessa, poltettu iho auringonpaisteessa ja kastuttu läpimäriksi myrskyissä. On eksytty ja podettu koti-ikävää, mutta ennen kaikkea on löydetty, riemuittu ja nautittu luonnosta, kulttuuriperinnöstä ja arkeologin työstä.


Näkymä Hangasvaaralta Savukoskella.

Tee-se-itse -sadesuojan alla hymyilee harjoittelija Jaana Barsk-Juopperi ja lohkareen valloitti metsuri Matti Välimaa.

Pelkkään makkaranpaistoon tai hyttysten huitomiseen ei hankkeen arkeologien aika ole kuitenkaan mennyt. Kohteita koko maasta dokumentoitiin kuuden vuoden aikana reilut 10 000, joista lähes 4 000 on muinaisjäännöksiä. Uusia muinaisjäännöksiä löydettiin noin 2 700. Yli 1 000 % kasvuun muinaisjäännösten osalta päästiin Länsi-Suomessa (1 477 %) ja Nurmeksessa (1 114 %).


Kulttuuriperintöinventointihankkeessa dokumentoitujen kohteiden määrä alueittain. Vihreällä valtion metsätalousalueet. Kartta: Riku Mönkkönen.

Kohteiden joukossa on useampikin Suomen vanhimpaan asutushistorian aikaan ajoittuva asuinpaikka. Luulöydöt näiltä paikoilta kertovat silloisten ihmisten arkipäivästä. Esimerkiksi Ilomantsissa sijainneen Muinais-Koitereen rannoilla  herkuteltiin hauella 10 000 vuotta sitten, kun taas hankkeessa löydettyjen Pohjois-Pohjanmaan vanhimpien asuinpaikkojen asukkaille maistui myös hirvi ja majava.


Harjoittelija Olli Eranti seisoo asuinpaikalla, joka on ollut käytössä noin 9 600 vuotta sitten. Asuinpaikka on tuolloin sijainnut Muinais-Koitereen rannalla. Nykyään rannalle on matkaa 2 kilometriä.

Pohjois-Pohjanmaan tällä hetkellä toiseksi vanhin asuinpaikka löytyi vuonna 2010 Taivalkosken Paloharjusta. Paikalla on asuttu noin 9 400 vuotta sitten. Pohjois-Pohjanmaan vanhin asuinpaikka löydettiin seuraavana vuonna myös Taivalkoskelta ja paikasta nimeltä Harjunnokka. Asuinpaikkaa oli käytetty noin 150 vuotta Paloharjua aiemmin eli 9 550 vuotta sitten.

Kivikautisten kohteiden lisäksi erittäin keskeiseksi kohderyhmäksi muodostui toisen maailmansodan aikaiset sotakohteet, joita ei ole hyväksytty muinaisjäännöksiksi eikä niillä sen vuoksi ole lain suojaa. Nämä kohteet ovat katoamaisillaan, joten inventointi tehtiin kreivin aikaan. Hankkeessa kartoitettiin noin 2 000 sotakohdetta, jotka Metsähallitus on omalla päätöksellään suojellut.  Metsät kätkevät vielä hetken aikaa sisäänsä historian synkimpiä hetkiä: vankileirejä, partisaanien tukikohtia, puolustusvarustuksia, hautoja, lukemattomia korsuja ja Suomen suurimman kulttuuriperintökohteen - kenttäradan.


Enontekiön inventoinnissa löydettiin tänä kesänä saksalaisten vuonna 1944 käyttämä viivytysasema, josta löytyi muun muassa tämä tähystyspuu.

Kuorma-auton raato saksalaisten huoltotukikohdan alueella Inarissa.

Metsien kätköistä löytyneestä kulttuuriperinnöstä voisi kirjoittaa muutaman kirjan, mutta meillä ei valitettavasti ole siihen mahdollisuutta. Toivommekin hartaasti, että tutkijat ja graduntekijät ottaisivat aineiston omakseen. Aineistoa voi pyytää digitaalisessa muodossa Metsähallituksesta ja siihen pääsee käsiksi myös Kantapuun kautta. Luston kokoelmiin on talletettu kohteiden kuvat kuvailutietoineen. Kuvien nettiversiot ovat vapaasti käytettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin ja niihin tullaan kevään aikana linkittämään e-raporttien tiedot, jolloin aineiston hyödyntäminen on helpompaa.

Kuten arvannettekin, tämä on ollut mielettömän hieno hanke, joka on ollut mukava jakaa kanssanne. Blogimme jää vielä Metsiin kadonneet -näyttelyn ajaksi nettiin ja sulkeutuu 16.4.2016. Tässä viimeisessä postauksessa haluammekin tuhannesti kiittää kaikkia lukijoita! On ollut ilo kirjoittaa kulttuuriperinnöstä. Ehkäpä joku päivä näette hieman omituisesti käyttäytyvän, mättäitä kaivelevan ja rantahietikkoa tuijottelevan tyypin metsässä tai järven rannalla. Menkää moikkaamaan, se voi olla yksi meistä.

-------

EDIT: Metsiin kadonneet -posterinäyttely jatkaa kiertuettaan ja siten myös blogi olemassaoloaan vuoden 2016 loppuun saakka.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Saariin haudatut


Yksinäinen hauta eräjärven rannalla Taivalkoskella.
  
"Lehti puuhun, 
ruoho maahan, 
minä marras maan rakohon"
(Paulaharju, S. 1922: 270)


Kuolema saattoi vierailla rospuuttoaikaan tai kesällä, jolloin syrjäseuduilta oli mahdoton kulkea pitkä matka kirkolle. Vainajia haudattiin tämän vuoksi väliaikaisiin hautoihin tai hautausmaihin, joita perustettiin usein kylien lähelle saariin. Hautausmaana voitiin saarten lisäksi käyttää myös esimerkiksi hiekkakangasta, kuten Vuolijoen (nyk. Kajaanin) Saaresmäen kylässä, jonka väliaikainen hautausmaa sijaitsi Vuolijoen kirkolle johtavan tien varressa. Puolangalta ja Utajärveltä on myös tietoja, että kesällä kuollut olisi laitettu arkussaan talaille puuhun odottamaan myöhempää siirtoa kirkkomaahan.


Venejärven Kalmasaari Kajaanissa. Paikalliset kalamiehet kertoivat kuulleensa saaren olevan vanha hautasaari ja että sinne ei lapset saaneet mennä kalman takia.

Mahdollinen väliaikainen hauta Venejärven Kalmasaarella.

Saaret olivat hyviä hautapaikkoja, sillä siellä vainajat saivat olla rauhassa petoeläimiltä ja elävät kalmalta eli kuolemalta, sillä uskottiin, että vesi esti kalman leviämisen. Kalma saattoi tarttua vaatteista ja tavaroista, jotka olivat olleet kosketuksissa vainajaan kuoleman hetkellä tai kalmistoista, kalmasaarista ja -puista. Kalmalla oli kauheutensa lisäksi myös suuri taikavoima, jota käyttivät hyväkseen näkijät ja tietäjät. Uskomusten mukaan esimerkiksi kalmalaudalla, jonka päällä vainaja kuolemansa jälkeen odotti arkkuun laittoa, voitiin päästä metsänpeitosta tai sillä voitiin parantaa hammassärky. 

Hautasaarten historia on jäänyt elämään saarten nimiin. Esimerkiksi Kalma-, Kalmo-, Ruumis-, Kuolio- ja Kallo -alkuiset saarten nimet viittaavat väliaikaisiin tai toisinaan pysyvimpiinkin hautauksiin, kun taas esimerkiksi Hautasaari ei nimestään huolimatta viittaa hautoihin, vaan tervanpolttoon. Saariin liittyy usein myös tarinoita epämääräisistä sota-ajoista ja venäläisistä vihollisista. Laajalle on levinnyt esimerkiksi toisinto venevarkaustarinasta, jossa vainolaisten vangitsema ja oppaaksi pakottama Lauri, Laurikainen tai Laurukainen varastaa yöllä vainolaisilta veneen ja jättää heidät saarelle kuolemaan.


Suomussalmen Piispajärven saaria 1860-luvun pitäjänkartassa. Kirkkosaarelle, joka nykyään on nimeltään Hoikkasaari, on merkitty hautausmaa ja lähistöllä on myös Kalmosaari, joka lienee myös ollut vanha hautasaari.


Kun vainaja päästiin lopulta viemään siunattuun maahan kirkolle, huolehti vainajan kuljetuksesta ruumiin vedättäjä ja matkalla piti olla mukana matkaviinat. Ryyppy kuului ottaa jo lähtiessä ja matkan varrella saatettiin pysähtyä ottamaan lisää ryyppyjä ja tekemään samalla karsikkopuu vainajalle. Matkan päätteeksi otettiin vielä hautausmaalla hautuuryypyt.



Saarijärven Pyhänkankaan karsikon halki kulkeva polku, joka on vienyt Saarijärven kirkolle. Perimätiedon mukaan kankaalla on vainajaa viedessä lepuutettu hevosta, otettu vainajalle ryyppy ja tehty karsikkopuu.

Yksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikkopuista. Puuhun on kaiverrettu vuosiluku 1860 sekä kirjaimia.

Vainajat saattoivat kirkkomaahan päästyäänkin ruveta kummittelemaan tai möykkäämään, jos esimerkiksi jokin asia oli heiltä jäänyt kesken, peijaisia ei oltu juhlittu tai vainajaa ei oltu saatettu oikein hautaan. Kummitukset, kyöpelit ja keijukaiset saattoivat ahdistella myös hautapaikan ohitse kulkevaa. Tilanteesta selvittiin sanomalla: "Rauha eläville, lepo kuolleille!". Näin säilyi rauhallinen rinnakkaiselo kuolleiden ja elävien välillä.

- Hanna
 
Kulttuuriperintöinventoinnissa on dokumentoitu kymmeniä hautasaaria ja tehty yksi hautasaari-inventointi Suomussalmella. Inventointiraportin löydät täältä.
 

lauantai 31. lokakuuta 2015

Kun Hitler Suomeen saapui – hirweä halloween-tarina

Kesäkuun 4. päivä vuonna 1942, kellon lähennellessä puolta päivää, Imatran Immolan kentälle laskeutui lentokone, joka kuljetti arvovaltaista saksalaisjohtoa. Sattumoisin oli käynyt niin, että itse Saksan Valtakunnankansleri Adolf Hitler seurueineen oli päättänyt lähteä Suomeen Marsalkka Mannerheimin syntymäpäiville. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Marskin syntymäpäiväjuhla oli syynä silloisen Euroopan merkittävimmän miehen saapumiselle Suomeen, mutta oliko juhla ainoa syy Adolfin matkaan halki sodan runteleman maanosan ja pommeja sakeana viuhuvan Euroopan ilmatilan? Asia on kutkuttanut vuosikymmenien mittaan niin historioitsijoiden kuin salaliittoteoreetikkojen ja… no kerrotaan se nyt heti aivan alkuun… erityisesti romantikkojen mieliä. Mitä tuolla matkalla todella tapahtui, ja miksi silloisen Euroopan merkittävin mies, Saksan Valtakunnankansleri, lähti Suomeen, siihen meidän on syventyminen Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien tämänvuotisessa halloween-tarinassa.

Talvella 1941-42 sotatoimet itärintamalla eivät olleet edenneet lainkaan suunnitelmien mukaan. Saksan kotka oli juuttunut painiskelemaan idässä Neuvostokarhun kanssa ja Valtakunnankansleri oli ollut pitkään huonolla tuulella. Koko esikunta oli joutunut olemaan jatkuvasti varpaillaan ja tuntemaan nahoissaan Adolfin purkaukset. Itkupotkuraivareita nähtiin harva se päivä Sudenpesässä. Hetkittäin huhuttiin myös, että Johtajan mielenterveys olisi järkkymässä. Tähän oli kyllä aihettakin. Adolfin työhuoneessa nimittäin vieraili jatkuvasti pieni hiiri, jolle eläinrakkaana kasvissyöjänä tunnettu Valtakunnankansleri tarjoili huoneeseensa varaamia herkullisia juustopalleroita ja ranskalaista patonkia, ja höpötteli samalla niitä näitä mukavia. Outo yksinpuhelu kuului usein oven takana vartiossa istuneen hämmentyneen SS-upseerin korviin ja ajoittain lepertely kaikui myös auki jääneestä sisäpuhelimesta bunkkerin käytäville. Pienemmästäkin on lähtenyt liikkeelle juoruja ja ihmisiä kiidätetty suljetulle osastolle. Varsinkin Saksassa. 

Mannerheimin syntymäpäiväkutsun saapuminen muutti Sudenpesän yleisen jäätävän tunnelman, ja Suomen-matkan odotus vaikutti Valtakunnankansleriin kuten morfiini Göringiin. Vaikutus oli siis varsin positiivinen. Adolfin mieliala koheni aivan silmissä. Johtaja nähtiin tapailemassa vaivihkaa valssiaskeleita bunkkerin käytävillä ja uuden toilettiveden tuoksuvana oli voimallisuudessaan liiankin tunnistettava ahtaan ja kehnosti ilmastoidun Sudenpesän sokkeloissa. Muutos ei jäänyt huomaamatta Valtakunnankanslerin lähipiiriltä. ”Kevättä rinnassa, arvon herrat, kevättä rinnassa”, oli Keitel virnistellen kommentoinut mielialanmuutosta asiaa hämmästelleelle Himmlerille ja krapulaiselle Göringille, jälkimmäisen tiedusteltua syytä Valtakunnankanslerin hyvään tuuleen erään aamiaiseksi venyneen illallisen yhteydessä.  

Suomeen oli lähdettävä hinnalla millä hyvänsä, Adolf mietti. Hans hoitaisi lentohomman. (Hans Bauer oli Hitlerin luottolentäjä). Vanha kettu. Der alte. Hansia ei tykkituli eivätkä vihulaisen hävittäjät pysäyttäisi. Nelimoottorisella Focke Wulf Condorilla mentäisiin. Siinä on jylhä peli. Se herättäisi ihastusta isäntien keskuudessa ja jutun juurta riittäisi. Lontoossakin, paikallisen tiedustelupalvelun esitellessä joitain vuosia aiemmin kuvia Saksan uudesta lentokalustosta hallitukselle, Winston Churchillin kerrottiin koneen nähtyään huudahtaneen innostuneena ”What a Focke!”. Ja aina hyväntuulinen Wilhelm (Keitel) saisi lähteä mukaan. Lakeija pitäisi olla. Se antaisi hyvän vaikutelman ja rikkoisi jään, jos sellaista nyt kesäkuisessa Etelä-Karjalassa olisi. Tämä olisi kahden keikka. Ein fall für zwei. Meidän kahden. Kunpa vain Hilda saapuisi paikalle. Hilda?  

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien lisäksi harva lukijoistamme taitaa tietää Hitlerin nuoruuden ihastuksesta ja ensirakkaudesta Hildasta, joka oli kotoisin Etelä-Karjalasta. Ollessaan vielä nuori, tuntematon ja kaunosieluinen taitelija, ja seistessään eräänä alkukevään aamuna vuonna 1909 Wienissä asunnottomana paikallisessa soppajonossa, Adolf oli kohdannut ruokaa jakaneen suomalaisen vaaleaverikön, Hildan. Siniset silmät, maidonvalkea iho ja auringossa kultaisena hohtavat kutrit, Adolf oli ollut sulaa vahaa heti ensisilmäyksellä. Kuinkas muuten. Resuisten maankiertäjien ja elämän laitapuolen kulkijoiden joukossa Hildan kauneus ja empatiaa huokuva olemus oli kuin vilvoittava lähde auringon korventamassa autiomaassa. Ja epäilemättä nuoren Hildan sorja ja täydellisen sopusuhtainen varsi myös viehätti kultaisen leikkauksen tuntevaa taiteilijanalkua.   

Asuntolan muiden hampuusien joukossa majoittui myös muutaman vuoden Adolfia vanhempi Kyösti, viipurilainen runoniekka ja naistenmies, johon Adolf oli tutustunut. Karjalaista runonlaulajien sukua oleva Kyösti hallitsi kymmentä kieltä, ja saksaa, ja vaihtoi vielä suvereenisti aksenttiakin tarpeen mukaan. Jatkuvan puheripulin ja riimien rallattelun lisäksi runoileva viisunikkari tunnettiin asuntolassa ja laajemminkin Wienissä varsinaisena veijarina, jonka kujeille ja kepposille ei tuntunut mahtavan mitään edes paikallinen järjestyspoliisi. Esivallan kanssa kahnauksiin joutuessa kielitaidosta olikin suurta hyötyä. Milloin esiinnyttiin orpona italialaisena, milloin rampana ruotsalaisena. Adolfiakin Kyösti usein imitoi veljesten yhteisillä keppostelukierroksilla. Naistenmiehen mainekaan ei ollut tuulesta temmattu. Lukuisia kertoja Viipurin hymypoika oli tavattu esittämästä serenadeja luutun säestyksellä paikallisten kaunottarien ikkunoiden alla yöaikaan ja maanittelemassa audienssia vällyjen väliin, usein varsin hyvällä menestyksellä. Noina vuosina moni isä Wienissä lukitsi tyttärensä makuukammarin oven yöaikaan tiukasti säppiin. Ujompi Adolf seisoskeli usein sivummalla ja imi puhetaidon oppia kokeneemmalta Kyöstiltä, jonka loputon puhetulva ja äänenkäytön dynamiikka hakivat vertaistaan 1900-luvun alkuvuosien Wienissä.  

Adolf oli uskoutunut Kyöstille rakkaudestaan Hildaan, mutta vannottanut Kyöstiä vaikenemaan asiasta. Etenkään Hildalle ei saisi kertoa. Kyöstille asian salaaminen oli ymmärrettävästi vaikeaa, minkäs puhelias mies luonnolleen mahtoi, ja tieto Adolfin ihastuksesta oli saattanut lipsua Kyöstin huulilta. Mutta vain vahingossa ohimennen ulos ryöppyävän puhetulvan joukossa, tarkoituksella Kyösti ei veriveljeään pettäisi. Ei koskaan. Vaikka olihan hän myös Hildan maanmies, ja siten Hildalla oikeastaan oli ollut oikeus saada tietää. Tällaiset eettismoraaliset pohdinnat painoivat Kyöstiä, erityisesti Wienin viinituvissa istuttujen iltojen jälkeen. Suurta syytä moraaliseen krapulaan Kyöstillä ei kuitenkaan olisi ollut, sillä Hilda ei suinkaan ollut sokea. Päinvastoin.  

Kuten elämän epätodennäköisissä sattumuksissa silloin tällöin käy, myös Hilda oli huomannut nuoren taiteilijan muiden asunnottomien joukossa. Viikkojen kuluessa nuoret olivat silmäilleet toisiaan vaivihkaa, mutta eivät tohtineet puhua toisilleen. Adolf oli auttamattoman ujo, eikä tytön sopinut lähestyä poikaa. Ainoat sanat vaihdettiin padan ääressä Hildan tiedustellessa kainosti, josko nuori taiteilija ottaisi toisen kauhallisen soppaa tai kenties myös leipäkannikan. Adolfin vastaus oli aina kieltävä. Rakkaus vei miehen ruokahalun.  

Eräänä päivänä Adolfin ujouteen ja jahkailuun kyllästynyt Hilda oli päättänyt tehdä aloitteen. Adolfin taas kerran astuessa ruokajonossa soppakulhoineen kattilan ääreen, Hilda katsoi miestä syvälle silmiin kauniina ja hehkuvana, kuin auringonpaiste Karjalan kevättalven hangella, ja kysyikin tavallisesta poiketen yllättäen, josko Adolf lähtisi illalla ulos hänen kanssaan. Adolf, joka Hildan kauneuden sokaisemana ei erottanut sanoja, tai ymmärtänyt Hildan murteellista saksaa, sai tavallistakin tuskallisemmin puserrettua rinnastaan vain huudahduksena purkautuvan vakiovastauksensa ”Nein, danke!”. Sillä silmänräpäyksellä Adolf ymmärsi, mitä Hilda oli kysynyt. Liian myöhään! Amor ei antanut armoa. Hilda ulvahti ”Saksa on p….a maa!”, sekoittaen vahingossa kielet ja valtakunnat, ja säntäsi ulos itkua pidätellen. Samalla ruokajono puski eteenpäin ja Adolf työntyi tungeksivan väkijoukon mukana yhä kauemmas, eikä miehen vielä tässä vaiheessa harjaantumaton ja heiveröinen ääni kuulunut mölyävän väkijoukon yli. Valitettavasti nuoren Adolfin, ja kenties koko Euroopan kannalta, nuoret eivät saaneet enää uutta mahdollisuutta. Hilda pakkasi laukkunsa siltä seisomalta, jätti Wienin ja palasi kotiinsa Suomeen, Imatralle.

Keväällä 1942, ennen Adolfin Suomen-matkaa, Gestapo ja SS-joukkojen asiamiehet olivat tehneen kuumeisesti töitä Hildan paikantamiseksi. Suomeen lähetetyt SS-miehet olivat rampanneet ympäri Etelä-Karjalaa ja kolunneet erityisesti Imatran ympäristöä kissojen, tai ainakin susikoirien ja Valpon kanssa. Talosta taloon oli kuljettu näyttämässä Adolfin vuosikymmeniä aiemmin rustaamaa hiilipiirrosta ja kyselemässä, josko joku tuntisi kuvan Hildan. Ei tuntenut. Hildoja kyllä löytyi. Oli tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja, laihoja ja pyyleviä, jokunen mieskin taisi olla joukossa, olihan nimi varsin suosittu 1900-luvun alussa, mutta sitä yhtä ja oikeaa Hildaa ei tavoitettu. Ja vaikka olisi tavoitettukin, niin maailmaa nähneenä naisena ja uutisia seuranneena suomalaisen maaseudun tervejärkisenä kasvattina, Hilda epäilemättä osasi pitää suunsa supussa SS-miesten saapuessa ovelleen. 

Yritys löytää Hilda, maidonvalkea tyttölapsi, kuten Adolf oli häntä miehilleen kuvaillut, herätti suurta hilpeyttä Imatran paikallisessa asujaimistossa. Syykin selvisi saksalaisille nopeasti. Suomessa oli joitakin vuosikymmeniä aiemmin julkaistu Johannes Linnankosken novelli Hilja, maitotyttö. Nimi kuulosti epäilyttävän tutulta. Hakea nyt novellin päähenkilöä Suomen maaseudulta. Näinköhän huhut Valtakunnankanslerin mielen järkkymisestä olivat täyttä totta. Epäily vahvistui entisestään erityisesti Gestapon salatieteen jaostossa, kun paljastui, että Hilda-nimi oli alun perin muinaisskandinaavista juurta ja tarkoitti taistelua. Adolf oli toistellut salaisen poliisin miehille heitä ohjeistaessaan useita kertoja Mein Kampf, Meine Hilda (taisteluni, taisteluni). Miehet ymmärsivät, että nyt ei ollut kaikki hyvin. Pian asiamiehet kyllästyivätkin tyhjänhakemiseen ja istuivat päivät aloillaan Imatran Valtionhotellissa, Karjalan esikunnan ravintolassa, konjakkia siemaillen ja korttia lätkien, ja lähettelivät aika ajoin tekaistuja sähkeitä etsinnöistään Sudenpesään. Milloin Valpolla oli muka hyvä vainu ja Hilda melkein haavissa, milloin taas jäljet kadotettiin ja kaikki oli aloitettava alusta. Samaa peliä jatkettiin viikkokausia. Ja illat tanssitettiin paikallisia tyttöjä Imatran anniskeluliikkeissä.

Mutta Adolf ei lannistunut. Toukokuussa hän päätti kirjoittaa nuoruuden toverilleen ja uskotulleen, Kyöstille, pitkän kirjeen, jossa pyysi apua Hildan tavoittamiseksi ja selosti suunnitelmansa. Toiminnan miehenä Kyösti suostui samalta istumalta ja ryhtyi oitis hommaan sen kummempia jahkailematta, sillä suhteet miesten välillä olivat edelleen likeiset. Vaikka aikaa oli kulunut edellisestä tapaamisesta, yhteydenpito oli jatkunut tiiviinä yhteisten vuosien ja Kyöstin kotiinpaluun jälkeen. Viime vuosina tosin maailmanpoliittiset kiireet olivat vaatineet veronsa ja Adolf oli ehtinyt kirjoittaa Kyöstille lähinnä vain kerran vuodessa kortin jouluaikaan. Kolmannen valtakunnan viralliset, kotkan kantamalla hakaristillä varustetut kortit olivat arkipäivää Suomen postilaitoksen laareissa sotavuosina. Näin oli erityisesti joulun alla, jolloin virallisia, usein jonkun mitättömän SS-upseerin sarjatyönä allekirjoittamia tervehdyksiä yhteistyötahoille rahdattiin Suomeen säkkikaupalla. Kyöstille lähetetyt joulukortit kuitenkin pistivät silmään omalaatuisuudellaan. Tavallisesti Adolf oli kuvittanut kortit omin käsin, ja usein ne oli myös leikelty jouluun sopivalla tavalla lahjapaketin tai joulukinkun muotoon. Aluksi epämuodolliset joulukortit herättivät kiinnostusta paikallisella postilaitoksella, mutta Kyösti tiedettiin maailmaa matkanneeksi mieheksi, eikä führerin allekirjoituksella varustettuja possukortteja siksi kovinkaan kummasteltu. Kortti mikä kortti. Kyllähän Hitlerkin sai joulua viettää. Toukokuun lopussa 1942 Kyöstille tuli kirjeen lisäksi vielä ihan oikea pakettikin, jossa postimiesten ravistelun ja arvuuttelun perusteella oli sisällä ainakin vaatteita ja joitain metallisia helyjä. Ei mitään kovin kiinnostavaa siis.

Focke Wulf Condorin noustua ilmaan aamulla 4.6.1942 ja lähdettyä matkaan kohti Suomea, Adolf istui tyynenä ja levollisena, ja omiin ajatuksiinsa syventyneenä. Kanssamatkustajat olettivat Valtakunnankanslerin keskittyvän intensiivisesti itärintaman tilanteeseen ja miettivän mielessään Saksan seuraavaa strategista siirtoa. Vähänpä tiesivät. Valtakunnankansleri hyräili mielessään vanhaa rallia sotapojasta ja tytöstä ”Muss i denn, muss i denn zum Städtele hinaus”, jonka Elviskin myöhemmin levytti. Onneksi tosin vain mielessään, sillä lentäjillä oli muuta mietittävää kuin Adolfin luritukset. Ylitettyään Suomenlahden, Adolfia kuljettanut Focke Wulf Condor oli kohdannut sateisen ja sumuisen säärintaman. Pilvet roikkuivat matalalla, juuri ja juuri puiden yläpuolella, ja päälentäjä Hans Baeur manasi hiljaa mielessään kehnoa lentosäätä. Näkyvyyttä ei ollut muutamaa metriä enempää ja mittarilento oli ainoa vaihtoehto. Lisäksi jossain lähistöllä pyörivät Condorin suojaksi lähetetyt suomalaiset hävittäjät, jotka olivat hävinneet pilvien sekaan. Pienikin kosketus koneiden välillä ja Johtajan taival saattaisi päättyä suomalaisen hongikkoon. Siitä oli leikki kaukana. Tilanteesta olisi puuttunut enää Hitlerin hoilotus. 

Adolfin jodlausta ei kuitenkaan koneessa kuultu, sillä samaa tahtia sään synkkenemisen kanssa, olivat synkistyneet myös miehen tunnelmat. Poikkeuksellisen sumuinen ja kolea sää tuntui koneen sisällä asti. Se kävi luihin ja ytimiin. Lisäksi aamiaiseksi nautitun hapankaalin ja sipulin yhdistelmä tuotti tehokkaasti kaasua, joka liikkumattomuuden seurauksena oli pysähtynyt suoliston mutkiin. Masua kivisti. Eikä istuminen paikallaan tuntitolkulla kylmässä koneessa varsinaisesti auttanut vanhenen Valtakunnankanslerin miesvaivoihinkaan. Toista oli Ypres’n juoksuhaudoissa syksyllä 1914. Vartiossa saattoi seistä koko yön itseään tyhjentämättä, vaikka syksy oli kylmä ja sateinen, sraphnellit ropisivat rapaan ja tykkituli rytkyi rakossa. Valtakunnankansleri tuijotteli kelloaan, puoli tuntia vielä. Mein Gott. Hikikarpalot alkoivat helmeillä otsalla.  Adolf yritti keskittyä ajattelemaan jälleennäkemistä Hildan kanssa. Lopulta Hans huikkasi kentän lähestyvän ja laskeutuminen alkoi. Lasku oli mallikas. Kone kampesi kyllä kentällä hiukan vasemmalla, ja jumittunut jarru sytytti renkaan tuleen, mutta siitä viis. Kohta pääsisi pissille ja tapaamaan Hildaa. 

Virallisten tervehdysseremonioiden jälkeen Adolf hyppäsi malttamattomana avomallisen Mersun takapenkille presidentti Risto Rytin seuraksi ja miehet lähtivät köröttelemään kohti Kaukopään raidetta, jossa Mannerheimin syntymäpäiviä varten varusteltu juhlajuna jo odotti arvovieraita. Miesten ajeltua vähän matkaa ensimmäisen mutkan taakse, Adolf pyysi vienosti kuskia pysäyttämään auton suuren siirtolohkareen kohdalle, jotta voisi vihdoin viimein helpottaa oloaan suojassa katseilta. Adolfin tyhjentäessä rakkoaan ja lorotellessa miehekkäästi siirtolohkareen takana olleeseen lammikkoon, piilossa odotellut Kyösti suki vielä tekoviiksiään ja jakaustaan Adolfin täydelliseksi kopioksi. Puvun ja prenikathan Adolf oli postitse jo etukäteen lähettänyt. Vielä kerran nuoruuden pilat toistettaisiin, ja Kielipää-Kyösti esittäisi Adolfia. Häveliäisyyssyistä Presidentti Ryti vihelteli kovaan ääneen Porilaisten marssia peittääkseen Euroopan merkittävimmän miehen äänekkään lorotuksen ja ajoittaiset helpotusta ilmentävät huokaukset, ja onnistui siten peittämään myös vanhojen toverusten tirskumisen, jota keppostelun mutustelu mielissä jo miehissä nostatti. Kyöstin saatua kuontalonsa ojennukseen, Adolf töräytti vielä lopuksi maailman mahtavimman miehen arvolle sopivan pierun, joka muistutti erehdyttävästi näytöksen alkufanfaaria. Kylläpä helpotti. Hihitystään pidelleen Adolf jäi kiven taakse seisomaan. Kyösti laittoi koppalakin päähänsä, astui esiin arvokkaasti ja nousi Rytin seuraksi auton takapenkille. Kyösti oli pitänyt yllä saksankielentaitoaan kansainvälisyydestään kuulun Viipurin toreilla ja turuilla, eikä kielinerolta mieheltä ollut temppu eikä mikään imitoida täydellistä Adolf-aksenttia, jolla saataisiin puijattua presidentti Rytiä, Mannerheimiä ja muita juhlavieraita. Hiukan laihemmalta lohkareen takaa esiin tullut mies kyllä näytti kuin aiemmin, mutta tämä epäilemättä johtui nesteen poistumisesta rakosta ja ilmoille päästetystä mahtavasta flatuksesta.

Auton etääntynyttä riittävän kauaksi, Adolf riisui oman pukunsa ja veti ylleen Kyöstin jättämän Viipurin voimailijoiden vanhan ja virttyneen verryttelyasun, otti kartan ja kompassin ja alkoi hölkätä metsän halki kohti karttaan merkittyä paikkaa. Kovetetut preussilaiset ratsusaappaat eivät kyllä olleet parhaita juoksujalkineita edes Immolan tasaisessa kangasmaastossa, mutta kelpasivat nyt paremman puutteessa. Aiemmin keväällä Kyöstin saatua Adolfin kirjeen, Kyösti oli kysellyt sukulaisistaan, tutuiltaan ja muilta kylänmiehiltä ja pian saanutkin yhteyden Hildaan. Se mikä SS-miehille ja Valtiolliselle poliisille oli ollut viikkoja vaatinut ja lopulta ylivoimaiseksi osoittautunut koettelemus, onnistui Viipurin pojalta parissa päivässä. Kyösti oli välittänyt Hildalle Valtakunnankanslerin tunteisiin vetoavan toiveen saada vielä kerran tavata Hilda, ja korjata nuoruuden vääryys. Tähän Hilda oli empimättä suostunut. Tapaamispaikka oli sovittu Immolan lentokentän kupeeseen. Kovin pitkällehän Adolf ei ehkä jaksaisi jalkapatikassa jolkotella, eikä aikaakaan ollut liiemmälti tuhlattavaksi, jotta entiset nuoret saisivat elämässään edes tovin toisilleen omistaa.  

Kyöstin veljenpoika, upseerismies, joka joukkoineen oli komennettu leiriytymään Immolan kenttää ympäröivään metsään, oli luvannut auttaa setänsä saksalaista ystävää. Ihan kaikkia yksityiskohtia Kyösti ei ollut veljenpojalleen viitsinyt etukäteen paljastaa, mitäpä sitä nyt hyvää yllätystä etukäteen pilaamaan. Olipahan vain puhunut vanhasta saksalaistutustaan, joka haluaisi tavata vanhan ystävättärensä salaa. Veljenpoika ei ollut sen kummempia kysellyt. Tottuneena setämiehensä seikkailuihin ja erikoisuuksiin oli veljenpoika suomalaisena suoraselkäisenä miehenä luvannut tehdä parhaansa setänsä toiveen täyttämiseksi ja järjestää tapaamisen ajaksi yhden armeijan majoitusteltan, jotta Adolf ja Hilda saisivat olla rauhassa ja katseilta suojassa.   

Kyösti oli ohjeistanut veljenpoikaansa odottelemaan vierasta metsässä karttaan merkityllä pienellä aukiolla tasan puolilta päivin. Adolfin jolkotellessa jonkin verran myöhässä paikalle Kyöstin lainaamassa kauhtuneessa jumppapuvussa ja kiiltävissä ratsusaappaissa, veljenpojan ilme olisi ollut epäilemättä näkemisen arvoinen. Lääkintämiehelle hän selitteli myöhemmin illalliseksi tarjoiltua sitkeää hevosenlihaa venähdyksen syyksi. Vaikka oikeastaan sedän nuoruudesta lapsesta pitäen juttuja kuulleena, asiassa ei ollut ensi hämmennyksen jälkeen mitään kummallista. Olihan sedällä piirongin päällä eräskin valokuva, joissa Kyösti ja Marlene Dietrich seisoivat yhdessä Pariisissa riemukaaren juurella toisiaan kaulailemassa. Mitäpä sitä sen kummempia ihmettelemään. Saksan Valtakunnankansleri tai ei, mies oli vietävä tapaamispaikalle sen kummempia nikottelematta. Adolfille vedettiin päälle suomalaisen sotamiehen asu ja heitettiin puolityhjä jauhosäkki harteille miehen kasvojen kätkemiseksi. Leirille tultaessa, Kyöstin veljenpoika pysähtyi muista hieman syrjemmässä olevan vaneriteltan oven eteen vahtiin ja Adolf luikahti sisään telttaan. Myöhemmin veljenpojan muistellessa tapahtunutta Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjille, hän tyytyi diskreetisti toteamaan: ”saksankielistä puheensorinaa ja kikatusta kesti kenties puolisen tuntia, kunnes katsoin paremmaksi vetäytyä hieman sivummalle teltasta. Loppuajan pilkkoa paukutin olan takaa kuivia koivupöllejä haloiksi, joten jatkosta en tiedä tarkemmin, tokkopa enää muistaisinkaan.”
 
Määräajan tultua täyteen veljenpoika johdatti lauhkean ja muissa maailmoissa olkeen Valtakunnankanslerin takaisin metsäaukiolle ja toivotti miehelle hyvää paluumatkaa. Taas tehtiin vaatteiden vaihto, ja hyvästiksi reilu kädenpuristus. Aseveljiähän kuitenkin oltiin, vaikkakin toinen Suomen armeijan särmikkäässä sotilaspuvussa ja toinen Viipurin voimailijoiden koinsyömässä jumppa-asussa. Kappas, vasta tässä vaiheessa huomattiin, että Adolfin saappaat olivat jääneet teltalle. Samperi. Nyt ei olisi enää aikaa palata leirille, vaan Adolf saisi tassutella takaisin siirtolohkareelle avojaloin. Lohkareella Adolf pukeutui Valtakunnankanslerin kostyymiin ja tovin odottelun jälkeen alkoi tieltä kuulua tuttu moottorin ääni, joka läheni vähitellen. Lohkareen kohdalla Adolfin roolin moitteettomasti esittänyt Kyösti ilmaisi halunsa tehdä taas tarpeitaan. Autossa seuralaisina matkanneet Ryti ja Mannerheim tietysti hetimiten ymmärsivät, minkälaista koettelemusta pitkä lentomatka takaisin Saksaan tarkoittaisi vanhemmille herrasmiehille, ja auto pysähtyikin suurin piirtein samoille sijoilleen kuin menomatkalla. Siirtolohkareen takana vaihto suoritettiin jälleen mallikkaasti, vain saappaat kiskottiin Kyöstin jalasta, muuhan olikin valmista. Loppumatkan Adolf oli autossa poikkeuksellisen hiljainen. Huomattuaan, ettei Valtakunnankanslerilla ollut enää intoa höpötellä sekavia barbarian ruttopesäkkeistä eikä muistakaan idän iljetyksistä, suomalaiset isännät ohittivat asian olan kohautuksella. Ehkäpä miestä vain ramaisi ruoan päälle. Ja kukapa niitä höpinöitä olisi enää jaksanut kuunnellakaan.      

Kentällä käytiin vielä läpi muodolliset seremoniat ja poseerattiin kuvaajien ja saattoväen riemuksi. Lopulta Adolf kapusi portaat koneeseen ja katseli vielä pitkään haikeana ulos lentokoneen ovelta tyhjyyteen Hildan kuva mielessään. Viimein kello 18:30 päälentäjä Hans Baeurin ohjaama kone lähti aurinkoiselta kentältä nousukiitoon, nousi ylväänä ilmaan ja suuntasi kohti etelää ja Malmin lentokenttää. Adolf katseli ikkunasta yhä loittonevaa ja pienemmäksi käyvää Imatraa ja metsäistä Suomea. Meine Hilda. Liebe Hilda.

Hilda-neidon herättämien lämpimien muistojen ja nelimoottorisen Focke-Wulf Condorin moottorien tasaisen hyrinän tuudittamana Adolf vaipui vähitellen suloiseen nuoruusmuistoja tulvivaan uneen. Tähän päättyi Saksan Valtakunnankanslerin ensimmäinen ja viimeinen Suomen-vierailu. Ja kesäikuisen alkuillan auringonsäteiden kultaaman Condorin matkustamoon on myös hyvä päättää viimeinen Halloween-tarinamme.   

....

Ja lopuksi Kadonneen kulttuurinperinnön metsästäjät pyytävät saada huomauttaa, että osa tarinan historiallisista faktoista saattaa pitää paikkansa. Mutta kuten aina, kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla. 

Hyvää  halloweenia!

- KKM Mikke Lee

perjantai 23. lokakuuta 2015

Kylä Kainuussa

Syksy on jo sen verran pitkällä, että hankkeen viimeinen inventointiraportti on valmistumassa. Kesän työt veivät Kajaanissa Saaresmäen kylän maisemiin ja syksy on mennyt alueen historiaan tutustuessa. Saaresmäki (johon kuuluu myös Leppikylän alue) sijaitsee syrjässä, entisen Vuolijoen alueella, kaukana Oulujärven rannasta. Sijaintinsa perusteella voisi luulla, että kyseessä ei ole historiallisesti kovin merkittävä paikka, mutta siinä ei voisi olla enemmän väärässä. Saaresmäki on nimittäin Kainuun vanhimpia asuttuja kyliä.

Kylän historia alkaa 1500-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin Kustaa Vaasa käynnisti toimet Ruotsi-Suomen itärajan asuttamiseksi. Vuonna 1555 mainitaan kylän ensimmäisenä asukkaana Olli Halikainen ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kylässä oli jo 13 taloa. Eläminen rajaseudulla ei kuitenkaan ollut helppoa ja sen saivat tuta myös Saaresmäen asukkaat. Kylä poltettiin Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisen 25 vuotta kestäneen rappasodan aikana useasti ja vuoteen 1585 mennessä koko Oulujärven seutu oli autioitunut niin, ettei siellä ollut ainuttakaan veronmaksukykyistä taloa. Osa hengissä selvinneistä oli paennut Savon puolelle, mutta osa piilotteli piilopirteissä. Kesän inventointialueella sijaitsi yksi Saaresmäen kylän kauimmaisista taloista paikassa nimeltä Vihotti. Perimätiedon mukaan tämä olisi ollut paikka, jossa olisi ollut yksi Saaresmäen kylän asukkaiden piilopirteistä.


Vihotin aluetta. Kuvassa sammaleen ja kaatuneen puun peittämä peltoröykkiö. Paikalla ovat asuneet Honkaset ja Raappanat. Viimeisimpänä Vihotissa on ollut kaksi taloa, joita asuttivat Leinosen veljekset. Vihotin tila on aina sijainnut syrjässä ja matkaa lähimpään taloon on ollut 3 km. Alueella on perimätiedon mukaan sijainnut 1500-luvulla piilopirtti. 

Täyssinän rauha vuonna 1595 mahdollisti jälleen alueen asuttamisen. Rajakahakoita käytiin tosin vielä 1600-luvun puolellakin, mutta asutus säilyi alueella aina tästä eteenpäin. Saaresmäen kylässä on 1600-luvulla ollut jonkin aikaa talvimarkkinoiden pitopaikka. Tämän Kainuun vanhimman markkinapaikan tarkkaa sijaintia ei kuitenkaan tiedetä. Lisäksi Saaresmäen Hukkala on toiminut etelään vievän postitien varrella kestikievarina. Kerrotaan, että kun venäläiset isovihan aikaan vuonna 1715 hyökkäsivät Saaresmäkeen, polttivat he Hukkalan talon ja hakkasivat talon isännältä kädet poikki.  

Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen vuonna 1809 ja kymmenen vuotta myöhemmin kulki Venäjän keisari Aleksanteri I Kainuun matkallaan Saaresmäen kylän halki. Vierailusta säilyneen muistitiedon mukaan keisarin tulosta oli ilmoittanut ratsulähetti, joka oli ohjeistanut kylän väkeä pitämään koirat kiinni ja pukeutumaan pyhävaatteisiin, kun he tulevat seuruetta katsomaan. 


Saaresmäen halki mutkittelevaa tietä keväällä 2015.

Isojako, joka toteutettiin Kainuussa 1840-1870, selkeytti kruunun ja yksityisten talonpoikien välistä omistusoikeutta. Muutokset eivät olleet Saaresmäellä suuria, sillä kruunu ei omistanut alueella paljonkaan maata. Isojaon jälkeen kylän talojen määrä nousi yhdeksästä neljääntoista. Kruununmetsien myötä tulivat myös metsänvartijatorpat, joista yksi, Honkamäki, inventoitiin kesällä. Torppa on sijainnut Vuolijoen kylän mailla.


Honkamäen metsänvartijatilan kellari.

Saaresmäen kylästä on olemassa muistitietoa 1800- ja 1900-luvuilta. Kylässä on tuolloin asunut eräs hyvin toimelias isäntä, joka on muun muassa perustanut tervatehtaan (joka räjähti) ja rakentanut tammen (jonka ensimmäinen kevätutlva vei) ja myös sillan Vuolijoen yli. Lisäksi kylässä kerrotuissa tarinoissa esiintyvät pirut ja trullit sekä tietäjät Honkanen, Niskan ukko ja Pahaksi Mallaksi kutsuttu muori. Yksi tarinoista liittyy metsäyhtiön mieheen, joka oli särkenyt Niskan ukon linnunpyydyksen. Ukko oli ennustanut, että pyydyksen rikkoja tulisi tunnustamaan tekonsa. Näin tapahtuikin, sillä särjettyään pyydyksen oli metsäyhtiön miehen jalat tulehtuneet rakkuloille, joihin eivät lääkärin linimentit tehonneet. Mies oli mennyt Niskan ukon luokse ja tunnustanut tekonsa. Ukko oli antanut neuvoksi pestä jalat lämpimällä vedellä kolmena iltana peräkkäin ja niin olivat jalat parantuneet.

Saaresmäellä, kuten muuallakin Kainuussa, tervanpoltto on ollut keskeinen elinkeino ja kyläläisillä on ollut lupa ottaa tervaksia kruununmetsistä. Kylässä on myös 1840-1850 -luvuilla toiminut rautasulatto Saaresjoen varrella Hytinkosken kohdalla. Rautaa on perimätiedon mukaan paikalla poltellut Hytin Heikki ja rautaharkot on viety talvella hevosella Salahmin ruukkiin.


Tervahauta Saaresmäen kylässä lähellä Vihotin tilaa.

Sodan jälkeen Saaresmäellä ja Leppikylässä on ollut yhteensä 65 asuttua taloa. Viime kesänä vain muutamassa talossa näytti enää olevan ympärivuotista asutusta suurimman osan taloista ollessa kesäkäytössä tai täysin autioituneita. Osa autioituneista taloista oli päätynyt valtiolle ja pääsin näin tutustumaan tähän yhteen Kainuun vanhimmista asutuista kylistä. Suosittelen kylässä pistäytymistä kaikille, jotka haluavat ajella vanhaa latojen ja riihien reunustamaa mutkittelevaa kärrytietä. Ette tule pettymään.


Leppimäen tilan leivinuuni tuo mieleen mukavia muistoja menneisyydestä. Samanlaisessa uunissa valmistui karjalanpaistit ja -piirakat lapsuuden kesinä. 


Ruunamäen torpasta/tilasta on jäänyt jäljelle muhkea kivistä tehty navetan perustus. Talo on merkitty 1800-luvun karttoihin ja muistitiedon mukaan sitä ovat asuttaneet Karjalaiset ja Pikkaraiset.

Korkeamäellä sijainneen talon jäännös. Vieressä seisseestä ehjästä huussista löytyi ajoittavaa materiaalia - sunnuntain Hesari vuodelta 1990.














- Hanna

Lähteet: 
Jokelainen, Eljas (2005): Perinnetietoa ja muistelmia Saaresmäen, Leppikylän ja Kytökosken kyliltä
Tervonen, Päivi (2003): Vuolijoen kulttuurimaiseman kerroksia. Alueelliset ympäristöjulkaisut 316. Kainuun ympäristökeskus.
Väisänen, Heino (1998): Kainuun kansan waiheita vv. 1500-1900. Jyväskylä.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Metsiin kadonneet -tulosseminaari katsottavissa netissä




Metsiin kadonneet -tulosseminaari pidettiin Kansallismuseolla 9.10.2015 ja se on katsottavissa kokonaisuudessaan yltä tai osissa tämän linkin kautta. 

Päivän ohjelma


9:00 * Avaus, kehitys- ja ympäristöpäällikkö Antti Otsamo, Metsähallitus
         * Puheenvuoro, pääjohtaja Esa Härmälä, Metsähallitus
         * Puheenvuoro, pääjohtaja Juhani Kostet, Museovirasto
         * Hankkeen esittely, projektipäällikkö Jouni Taivainen, Metsähallitus
         * Metsiin kadonneet - kohde-esittelyjä valtion metsistä:
            - Kivikaudesta muutama sananen, Esa Hertell
            - Korpien kätköissä - metsien asutushistoriaa, Ville Laurila
            - Metsästyksen ja kalastuksen kulttuuriperintö, Piritta Häkälä 
            - Saamelaiskohteet, Juha-Pekka Joona
            - Terva ja hiili, Jouni Taivainen
            - Kauppateistä papin polkuun - kulkureitit inventoinnissa, Hanna Kelola-Mäkeläinen
            - Savottakämpät valtion metsissä, Taisto Karjalainen
            - Sodan kulttuuriperintö, Taisto Karjalainen
            - Uskonto, uskomukset ja tarinat, Riikka Mustonen

11:30-12:30 Tauko

12:30 * Valtiovallan tervehdys, ministeri Kimmo Tiilikainen
           * Tarinoita puun takaa - hankkeen viestintä, erikoissuunnittelija Hanna Kelola-
              Mäkeläinen, Metsähallitus
           * Ylä-Kainuun Tarinakartasto - matkailullinen näkökulma tarinaperinteen hyödyntämiseen,
               kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemi 
           * Hankkeen tuottaman aineiston hyödyntämismahdollisuudet tieteessä, dosentti Georg
              Haggrén, Helsingin yliopisto

14:00-14:30 Tauko

14:30 * Jos metsässä on kulttuuriperintöä, jota kukaan ei ole kokemassa, onko metsässä 
              kulttuuriperintöä? FM Johanna Enqvist, Helsingin yliopisto
           * Kulttuuriperintöhankkeen merkitys, professori Mika Lavento, Helsingin yliopisto

 15:30 Loppukeskustelu
           * Kysymyksiä voi lähettää alla olevan kommenttikentän kautta


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Tervetuloa hankkeen tulosseminaariin!

Järjestämme päivän mittaisen tulosseminaarin Kansallismuseon auditoriossa perjantaina 9.10.2015. Luvassa on paljon puhetta ja pohdintaa kulttuuriperinnöstä ja sen merkityksestä. Ohjelmaan pääset tutustumaan tarkemmin tästä ja ilmoittautumalla varmistat itsellesi kahvit. :-)

Tervetuloa!


https://magic.piktochart.com/output/7904610-untitled-banner

torstai 3. syyskuuta 2015

Kihniön Germund

Kihniön inventoinnissa eräs viimeisistä maastotöistä oli Kankarijärvessä sijaitsevan Iso-Liettisen inventointi. Kartan perusteella saarella oli muutamia rakennuksia, mutta näistä ei ollut sen tarkempaa tietoa. Järven muilla rannoilla sijaitsee myös ennalta tunnettuja kivikautisia kohteita, joten saaren tarkastaminen vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. 

Metsähallituksella ei ole veneitä Kankarijärvellä, joten ensimmäinen työ oli hankkia kulkupeli saarelle. Onneksi oppaana toimivalla metsurilla oli oma vene, joka tuotiin trailerilla paikalle. Pienen etsiskelyn jälkeen veneenlaskupaikka löytyi ja matka kohti saarta pääsi alkamaan.




Iso-Liettinen kuuluu samaan hiekka/moreenimuodostumaan kuin kuvassa vasemmalla näkyvä Pyhäniemi, joka on tunnettu esihistoriallinen kohde.  Kihniön ympäristössä on muutenkin yleisesti etelä-pohjoissuuntaisia hiekkamuodostumia, joille muinaisjäännökset alueella usein keskittyvät.

Parin kilometrin venematkan jälkeen rantauduimme onnistuneesti saarelle. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että ainakaan saaren tässä osassa ei olisi paljon nähtävää, sillä se oli oikeastaan vain yksi iso hiekkakuoppa. Lisäksi huomattiin, että järven pintaa on jossain vaiheessa laskettu. Alkuperäinen rantavalli sijaitsee noin metrin korkeudella nykyisestä vedenpinnalta. Metsittyneen hiekkakuopan halki kuljettaessa edessä alkoi kuitenkin siintää jonkinlainen isompi rakennus.



Hiekkakuopasta ylös kiivettyämme huomasimme, että karttaan merkityt rakennukset eivät olleet latoja tai laavuja, vaan paikalla oli suuri hirsihuvila ulkorakennuksineen.

 Huvila on yhä pystyssä, mutta katto on alkanut sortumaan eikä kestä enää montaa talvea.
  

Huvila oli tyhjennetty ja paikalle oli jäänyt vain hieman irtaimistoa, jota ei oltu kuljetettu muualle. Vaikka rakennus on seisonut tyhjillään pitkään, ei ilkivaltaa oltu juurikaan tehty, sillä syrjäisellä saarella ei liiku juuri muita kuin kalastajia.
 
Paikalta löytyneiden lehtien perusteella huvila on hylätty 1980-luvun alussa.

Tämän jälkeen pieni puhelintiedustelu kohteesta oli paikallaan. Kuten yleensä, vaikka itse ei kaikkea ennalta tiedäkään, paikalliset asukkaat kyllä tuntevat oman paikkakuntansta. Paikallisen Metsähallituksen toimiston vanhempi väki muisti, että kyseessä oli taiteilija Germund Paaerin huvila 1900-luvun alkupuolelta. Näin hyvin erikoiselle kohteelle saatiin selitys ja saaren inventointi voitiin suorittaa loppuun.


Huvilan pihalla on myös ladon ja huussin jäänteet. Ovirakenteiden yksityiskohdat voisivat olla taiteilijan itse tekemiä.
  
Rannassa oli hirsirakenteinen sauna, jonka edessä oli rajakivimäinen pystykivi. Kivi on selvästi kuljetettu kivettömälle hiekkasaarelle muualta ja pystytetty saunan nurkalle.

1960-luvun kartassa huvilan vieressä on myös kellari. Paikalla on nyt vain maakuoppa, josta kasvaa nuori koivu.

Iso-Liettinen jää taakse.

Maastotöiden jälkeen oli paikallaan hankkia vielä lisätietoja Germund Paaerista ja Iso-Liettisen rakennuksista. Kihniön keskustassa sijaitsee Puumilan talo, jossa on lounaan lisäksi tarjolla näyttely Germund Paaerista.


Eräs näyttelyn Puumilan talon tauluista. Germund Paaer oli pitkään Ateneumissa opettajana ja oli myös muun muassa Kalevala-Korun ensimmäinen suunnittelija.

Näyttelystä löydettiin lopulta se, mitä etsittiin. Vanha kuva huvilasta.

Näyttelyssä selvisi myös, että Paaer itse kutsui Iso-Liettistä Pyhäsaareksi ja että saari oli perheen ainoa pysyvä koti. Helsingin asunnot olivat tilapäisempiä ja perhe asui vähintään kesät saaressa Germundin vieraillessa Helsingissä aina tarvittaessa.


-Ville, Parkano 

torstai 27. elokuuta 2015

Esihistoriallisista jääkaapeista lentokoneen putoamispaikkaan - retkikohteita Suomen luonnossa

Suomen luontoa juhlitaan viikonloppuna ja olemme sen kunniaksi koonneet tähän postaukseen retkikohteiksi sopivia kulttuuriperintökohteita. Kunkin retkikohteen kohdalta löytyy hieman tietoa itse kohteesta sekä reittiohjeet ja linkki Kansalaisen karttapaikkaan, josta saa tarkat koordinaattitiedot. Retkikohteet on jaettu kolmeen ryhmään sen mukaan, miten kohteelle pääsee - polkua pitkin, metsän halki tai autolla perille.

Mukavaa Suomen luonnon päivää ja antoisaa retkeilyä!


Polkua pitkin


1. Kuttura-Purnumukka postipolku, Inari

Kutturan kylän kaakkoispuolelta on vuoden 2012 inventoinnissa dokumentoitu noin 4,5 kilometriä pilkkapuiden reunustamaa Kutturasta Purnumukkaan johtanutta postipolkua. Polun varrella on reittiä osoittavien pilkkapuiden lisäksi muutamia puisia kylttejä sekä Kalaojan kohdalla sillan jäänteet. 

Ohjeet kohteelle: Postipolulle pääsee autolla kahdestakin kohtaa, sillä se risteää sekä Kivijoelle menevän että Anninlammen länsipuolella olevan metsäautotien kanssa. Kivijoen ja postipolun risteys kartalla. Anninlammen länsipuolella olevan metsäautotien ja polun yhtymäkohta kartalla.




2. Schutzwall, saksalaisten puolustusrakennelmia, Tankavaara

Saksalaiset rakensivat Lapin sodan aikaan Ivaloon pääpuolustusaseman nimeltä Schutzwall. Siihen kuuluvia laajoja kokonaisuuksia on kartoitettu Tankavaarasta Ivaloon johtavan tien varrelta useita. Kaksi niistä sijaitsee Iso Tankavaaran pohjoislaidalla Koijakkokurun ja Ivaloon johtavan tien välissä, Purnumukan risteyksen etelä- ja kaakkoispuolilla. Alueelta on kartoitettu yli 110 erilaista rakennetta: muun muassa taisteluhautoja, teltan pohjia, poteroita, tuliasemia ja korsuja. Kohteet ovat hyvin eritasoisesti säilyneitä ja osa niistä on jo ehtinyt osittain tuhoutua.

Ohjeet kohteelle: Puolustusrakennelmat sijaitsevat kahdessa keskittymässä Purnumukan risteyksen etelä- ja kaakkoispuolilla. Risteyksen kohdalta lähtee polku kohti Loijakkokurua ja ensimmäiset kohteet sijaitsevat polun molemmin puolin noin 100-150 metrin päässä tiestä. Tämän puolustusaseman keskipiste kartalla. Toinen keskittymä sijaitsee tästä noin 700 m päässä itään hiekanottoalueen tuntumassa. Kohteen keskipiste kartalla.




3. Lentokonejänkä lentokoneen putoamispaikka, Rovaniemi

Lentokonejängälle on Lapin sodan aikaan 15.10.1944 tippunut Junkers JK-263 -kone. Se on kuulunut lentorykmentti  4:n pommituslaivue 44:ään ja sen tehtävänä on ollut tiedustella Rovaniemen lentokenttää ja kauppalaa. Lennolla olivat mukana sähköttäjä, kersantti Onni Luumi, tähystäjä, kornetti Rainer Leheskivi,  lentomestari Osmo Metsola ja vänrikki Untamo Siivonen. Lento lähti Rissalan tukikohdasta tuhoutumispäivän aamuna ja saksalaisten ilmatorjunta osui siihen Rovaniemen lentokentän yllä. Kone joutui tekemään pakkolaskun jängälle ja miehistöstä Luumi ja Leheskivi pelastautuivat laskuvarjolla, kun taas Metsola ja Siivonen onnistuivat tuomaan koneen alas. Laskuvarjolla hypänneet eivät selviytyneet, vaan Leheskiven ruumis löydettiin 1946 Vennivaaran rinteestä ja Luumi katosi ja julistettiin kadonneena kuolleeksi vuonna 1947. Pakkolaskun tehneet Metsola ja Siivonen selvisivät. Koneen pakkolaskupaikalle on vuonna 2003 pystytetty muistomerkki, jolla kunnioitetaan sodassa kaatuneita, haavoittuneita ja luokkaantuneita lentäjäveteraaneja.

Inventoinnissa saadun paikallisen tiedon mukaan lentokoneen osia on viety sodan jälkeen valvontakomission toimesta Neuvostoliittoon. Niitä on kuitenkin edelleen pakkolaskupaikalla osittain suoturpeeseen painuneena. Kerrotaan myös, että paikalliset asukkaat ehtivät tyhjentää lentokoneen tankit ja pyörittää bensalla puimakonetta useiden vuosien ajan.

Ohjeet kohteelle: Metsäautotieltä on kyltti Lentokonejängälle ja kohteelle kulkee polku, joka on loppupäästään vetinen. Kävelyä kohteelle tulee noin 700 m. Lentäkonejängälle johtavan polun pää kartalla.




4. Jättiläissaari jätinkirkko, Muhos 

Pohjanmaan ja Perämeren rannoille rakennettiin kivestä noin 4 000 - 5 000 vuotta sitten suuria, pääosin suorakaiteenmuotoisia, kivivalleja eli jätinkirkkoja, joiden käyttötarkoitusta ei edelleenkään tiedetä varmasti. Yksi näistä sijaitsee Muhoksella Jättiläissaaressa. 

Jättiläissaaren jätinkirkko on noin 17 x 12 m kokoinen ja sen 3 m paksuiset vallit ovat 0,5 - 0,8 m korkeat. Kivirakenne on rakentamisaikaan sijainnut meren rannalla, johon nykyään on matkaa noin 34 kilometriä. 

Ohjeet kohteelle: Jättiläissaarelle johtaa läheisen Pirttijärven itäpuolelta Tuppelan kohdalta pitkospuupolku. Kävelyä kohteelle tulee noin 1,2 kilometriä. Kohde kartalla.




5. Mustaperä kivikautinen talo, Kylmäluoman retkeilyalue, Taivalkoski

Mustaperän etelärannalta Kylmäluoman retkeilyalueelta löydettiin vuoden 2010 inventoinnissa kivikautinen talon jäännös. Se erottuu maastosta suorakaiteenmuotoisena noin 14 x 6,2 m kokoisena lounais-koillissuuntainen painaumana, jonka syvyys on noin 50 - 70 cm. Painauman koillispuolella on kaatunut kelohonka, jonka alta löytyi palaneita kiviä, kvartsi-iskoksia sekä palanutta luuta. Palaneesta luusta tehdyn radiohiiliajoituksen mukaan paikalla on asuttu noin 5 300 vuotta sitten.

Ohjeet kohteelle: Kohde sijaitsee Kylmäluoman retkeilyalueella ja sen ohi kulkee retkeilyalueen polku. Kylmäluoman retkeilykeskukselta matkaa kohteelle tulee noin 3,5 kilometriä. Kohde kartalla.




6. Mustalamminkangas pyyntikuoppajärjestelmä, Suomussalmi

Pirttiperän pohjoispäässä kulkevalla harjulla on 17 pyyntikuopan muodostama pyyntikuoppajärjestelmä. Kuoppien halkaisija vaihtelee 1-3 m välillä ja syvyydeltään ne ovat 0,4 - 1 m. Harjun leveämmässä länsipäässä kuoppia on 2-4 kuopan ryhmissä. Pyyntikuoppia on myös harjun etelärinteen alla olevalla tasanteella. Pirttiperän rannalta löytyy kuoppien lisäksi kivikautinen asuinpaikka, rakennuksen jäännöksiä sekä useita tervahautoja.

Ohjeet kohteelle: Akonkankaan kohdalta lähtee polku/metsäautotie Pirttiperän rantaan, josta harjulle on noin 200 m kävelymatka polkua pitkin. Harjun päällä kulkee polku. Kohde kartalla.




7. Pyhänkankaan karsikko, Saarijärvi

Vainajia on kuljetettu Saarijärven kirkkomaahan Pyhänkankaan halki kulkevaa tietä myöten. Pyhänkankaan kohdalla on perimätiedon mukaan pysähdytty lepuuttamaan hevosia, tehty karsikkopuu ja otettu ryyppy vainajan muistolle. Karsikkopuita kerrotaan olleen tien varressa toista sataa, mutta suurin osa niistä on jo kaatunut myrskyssä. Nykyään puita on jäljellä 28 kappaletta. Näihin vainajien muistoksi tehtyihin puihin on voitu kaivertaa puun kylkeen tehtyyn pilkkaan esimerkiksi vainajan nimi, syntymä- ja/tai kuolinvuosi, risti tai puumerkki. Lisäksi puusta voitiin karsia oksia.

Pyhänkankaan karsikkopuissa vanhin kaiverrus on vuodelta 1833 ja nuorin vuodelta 1897.  Puu, jossa on teksti "1860 HP", on yhdistetty Heikki Niilonpoika Paatelaiseen, joka on kirkonkirjojen mukaan kuollut kyseisenä vuonna halvaukseen 67-vuotiaana. Lisäksi teksti "1846 AK" saattaa liittyä Antti Juhananpoika Kauppiseen. Karsikko on rauhoitettu vuonna 1904 metsänhoitaja Karl Branderin aloitteesta.

Ohjeet kohteelle: Pyhänkankaan karsikko sijaitsee Pyyrinlahdesta Kurelahteen johtavan vanhan tien varrella kohdassa, jossa on jyrkkä nousu. Kohde on merkitty peruskarttaan ja sinne johtaa tieltä polku. Kohteelle on kävelyä noin 200 m. Kohde kartalla.




8. Puosinkallio pronssikautisia hautaröykkiöitä, Salo

Puosinkalliolla Salossa on kolme pronssikautista hautaröykkiötä, joita on arkistolähteiden mukaan kaivanut kapteeni Forsström vuonna 1879. Kaivauksissa olisi löydetty luunsirpaleita, tuhkaa, hiiltä ja pronssisoljen puolikas ja pronssimiekka tai -tikari, jotka ovat joutuneet hukkaan. Lisäksi erään tiedon mukaan Särkisalon kunta olisi ottanut röykkiöistä runsaasti kiviä 1900-luvun alussa kirkkolaiturin tekoa varten. Nykyään hautaröykkiöistä suurimman halkaisija on 15-18 m ja pienimmän noin 5 m.

Ohjeet kohteelle: Kohde sijaitsee meren rannan tuntumassa olevalla kalliolla, josta on komea näkymä merelle. Kohde on merkitty peruskarttaan ja sinne johtaa polku. Kohde kartalla.




9. Savijärven tervatehdas, Evon retkeilyalue, Hämeenlinna

Savijärven tervatehdas kuuluu ensimmäisiin Suomessa rakennettuihin moderneihin tervatehtaisiin. Se on lisäksi varhaisin tunnettu esimerkki kemiallisesta tuotantolaitoksesta, jossa perinteistä teollisuutta uudistettiin tieteellisen tutkimuksen keinoin. Tehdas perustettiin 1864 ja toiminnan lakkaamisajankohtaa ei tiedetä tarkasti, mutta laitetyypit ovat vanhentuneet 1890-luvulla.

Tervatehtaan rakennukset ovat vielä 1900-luvulla olleet ainakin päällisin puolin melko hyvässä kunnossa. Nykyään paikalla on nähtävissä lohkotuista kivistä kylmämuurattu kaksiosainen retorttiuuni, jonka koko on noin 3,1 x 5,5 metriä ja korkeus noin 1,6 metriä. Lisäksi retorttiuunin länsipuolella, vajaa kymmenen metriä ylärinteeseen päin, on tasattu alue, joka vaikuttaa rakennuksen perustukselta. Retorttiuunin pohjoispuolella on tiilistä muuratun pyöreän tervauunin pohja, jonka halkaisija on noin 6 metriä. Puron itärannalla on myös puisen uittorännin maatuneita jäännöksiä ja tervatehtaan pohjoispuolelta löytyy moderni betoninen pato.

Ohjeet kohteelle: Tervatehtaan paikka sijaitsee Savijärvestä Rahtijärveen laskevan puron länsirannalla ja se on merkitty peruskarttaan. Tehtaan paikan ohitse kulkee joen molemmin puolin polku/tie. Kohde kartalla.





Metsän halki:


1. Iso Matkavaara kivilatomuksia, Pudasjärvi

Ison Matkavaaran laella olevassa rakkakivikossa ja välittömästi sen alapuolella olevassa rinteessä on 19 torni- tai kekomaista kivilatomusta, joiden korkeus vaihtelee 40 - 90 cm välillä. Halkaisijaltaan latomukset ovat noin 60 - 100 cm. Latomuksien on erään teorian mukaan oletettu olleen väliaikaisia uuninkivivarastoja, mutta siihen tarkoitukseen kivet ovat väärää lajia ja  kasat sijaitsevat liian kaukana asutuksesta. Todennäköisemmin ne ovatkin jonkinlaisia merkkirakennelmia.

Ohjeet kohteelle: Kohde sijaitsee vaaran päällä ja lähin metsäautotie kulkee noin 200 m päästä. Kohde kartalla.  




2. Latvavaara rakkakuoppia, Yli-Ii

Yli-Iin Latvavaaran laella olevasta rakkakivikosta löydettiin vuonna 2012 yhteensä 14 kuoppaa. Näitä ns. rakkakuoppia on tehty esihistorialliselta ajalta historialliselle ajalle saakka ja niitä on  todennäköisesti käytetty lihansäilytysvarastoina. Kuoppien alla kulkee usein puroja, joiden vesi on pitänyt kivet ja niissä säilytetyn ruuan kylminä, joten kuoppien voisi sanoa olevan ensimmäisiä jääkaappeja. Latvavaaran kuoppien koko vaihtelee 1,1 - 3 m välillä ja syvyydeltään ne ovat 0,4 - 0,7 m. 

Ohjeet kohteelle: Latvavaaran länsipuolelle johtaa metsäautotie. Kohde on tieltä noin 200 m päässä vaaran laella. Kohde kartalla.




3. Kelkkavaara rajakivi, Kuusamo

Kelkkavaaran laen kaakkoispäässä on aukealla paikalla pyöreä kivilatomus, jossa on pystykiven ympärille ladottu kehämäisesti kiviä. Jäkälän peittämän kivirakenteen läpimitta on 1,5 m ja korkeus 1,2 m. Rajakivi saattaa olla yksi Kitkan ja Maanselän lapinkylien välisen rajan merkeistä.

Ohjeet kohteelle: Kohteen lähelle johtaa Heinäjärven itäpuolelta metsäautotie. Kohde sijaitsee noin 75 m päässä tieltä. Kohde kartalla.




4. Palmikkijoki uittoränni ja -laitteita, Valtimo

Valtimossa Palmikkijoen varteen on uittoa varten rakennettu puinen noin 120 m pitkä uittoränni eli uittoruuhi. Ränni on leveimmillään noin 1,5 m leveä ja korkeutta sillä on noin 1 m. Sen länsipäädyssä on lisäksi hirsistä salvottu uittopato ja  joen reunoille on rakennettu noin 35 metrin matkalle hirsisiä suisteita eli ohjeseiniä. Uittoränni on ollut käytössä ainakin 1920-luvun lopulta lähtien.

Ohjeet kohteelle: Kohteelle ei kulje polkua. Autolla pääsee hiekkatietä pitkin noin 200 m päähän kohteesta. Kohteelle täytyy kulkea ojitetun suon halki. Kohde kartalla.




5. Laukansaari Punkaharju, Savonlinna

Punkaharjun Laukansaarelta on tänä kesänä inventoitu monta eri ikäistä kohdetta. Saarelta löytyy useita torppien ja maatilojen jäännöksiä, joista parhaiten säilynyt kokonaisuus on alueen keskivaiheilla oleva Samulilan tila. Tila on ollut suuri ja siinä on ollut iso päärakennus, jonka perustukset näkyvät maastossa edelleen, joskin puskien ja heinän peittämänä. Tilaan on kuulunut myös navetta, sauna, riihi, kaivo sekä erilaisia kellareita.

Saaren itärannalta löytyy puolestaan useita sotakohteita, joista Karjalankalliolla sijaitseva kivirakenne on voinut karttalähteiden perusteella olla osa venäläisten asemia, joita alueella oli Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa 1788-1790. Kalliolla on myös Salpalinjaan kuuluva kallioon louhittu ja nykyisin kaiteilla ympäröity kaapelikaivannon perustus. Kaapeli oli ollut tarkoitus vetää Laukansaaren ja sitä vastapäätä olevan Vasattaren väliin. Muita Salpalinjaan  kuuluvia puolustusvarustuksia on saarella Muuraissalmen kohdalla, Leviäniemen kaakkoiskärjessä sekä Murtoniemessä. Kaikissa näissä on nähtävissä taisteluhautoja ja osassa on myös romahtaneita miehistökorsuja.

Laukansaaren kaakkoisosasta löytyy lisäksi kuppikivi, jonka ”aitoudesta” on tosin esitetty epäilyjä. Alue, jossa kuppikivi on, on nykyisin nuorta koivikkoa, mutta aiemmin se on ollut Laukansaaren yhteislaidunta. Kertomusten mukaan paikalliset lapset ovat tehneet kupit odotellessaan äitejään, jotka ovat olleet laitumella lypsämässä lehmiä.

Ohjeet kohteelle:  Kohteet sijaitsevat ympäri Laukansaarta ja kaikille kohteille ei johda tietä/polkua. 





Autolla perille:


1. Paljakainen kestikievari, Inari

Paljakainen oli kruunun omistama kestikievari ja se perustettiin ilmeisesti vuonna 1920. Kievaria isännöivät Eevert Siivikko (1920-1925), Aukusti Tomperi (1926-1928), Albert Rajala (1929-1934) ja Hannes Tanhua (1935-1940).

Paljakaisessa oli navetta ja kaksi lehmää, ja kuuden hevosen tallissa oli talon puolesta yksi hevonen. Navetan ja tallin lisäksi pihapiirissä oli aitta, heinälato ja sauna Paljakaisojan rannalla. Kaikki rakennukset poltettiin maan tasalle Lapin sodassa.

Ohjeet kohteelle: Kohteelle pääsee autolla, sillä kestikievari sijaitsee vanhan maantien ja uuden E4-tien välissä. Etelässä kohde rajautuu Paljakaisojaan. Kievarin rakennusten jäännösten ympärillä on laaja ja tasainen, avoin kenttä. Kohde kartalla.




2. Kuohungin savottakämppä, Rovaniemi

Kuohunkijoen varrella on sijainnut Kuohungin pääkämppä, joka toimi 1900-luvun savotoiden aikaan muiden savottakämppien keskuskämppänä. Kuohungissa asuivat metsätyöherrat ja osa työmiehistä. Kämpän suuruudesta kertoo se, että siellä sijaitsi myös kauppa. Alueella on vielä nähtävissä pääkämpän ja kaupparakennuksen lisäksi kellari, liitereitä, keskuslämmistyshuone ja halkovaja.

Ohjeet kohteelle: Kohde on merkitty peruskarttaan ja kämpän pihaan pääsee autolla. Kohde kartalla.




3. Karhuaro talvisodan aikainen tukikohta, Suomussalmi 

Karhuaron hyvin säilynyt talvisodan aikainen tukikohta kartoitettiin Suomussalmen vuoden 2014 inventoinnissa. Tukikohta on ollut käytössä sodan viimeisinä kuukausina 5.2.-13.3.1940 ja se on toiminut polkupyöräpataljoona 6:n komentokeskuksena.

Polkupyöräpataljoona 6 eli PPP 6 toimi suoraan päämajan alaisuudessa ja sitä johti Majuri Järvinen. Linnoitustyön Karhuaron alueella tekivät pataljoonan esikuntakomppania ja pioneerijoukot kersantti Olavi Saarion johdolla. Tukikohta sijaitsi ensin noin 1,5 km päässä kaakkoon Akonjärven rannalla Ruottulan talossa, mutta neuvostojoukkojen ryhtyessä harjoittamaan tarkkuusammuntaa Ruottulan taloon, päätettiin se siirtää kauemmas korpeen Karhuahon alueelle. Veteraanit itse ovat käyttäneet tukikohdasta nimeä Nuolikangas.

Tukikohta on Suomussalmen sotakohteiden joukossa poikkeuksellinen useammastakin syystä. Ensinnäkin se on Suomussalmen ainoa talvisodan aikainen autenttisena säilynyt pataljoonan komentopaikkakokonaisuus ja toiseksi tukikohdan linnoitteita on tehty louhimalla ja räjäyttämällä. Tällaista tapaa ei tunneta Suomussalmen alueelta muualta, vaan näin pysyviä linnoitteita on tehty lähinnä Karjalan kannaksen suunnalla.


Ohjeet kohteelle: Tukikohdan halki kulkee metsäautotie ja jäänteitä löytyy tien molemmilta puolilta. Kohde kartalla.




Ps. Jos yllä olevista kohteista ei löytynyt vielä sopivaa, niin lisää retkikohteita löydät Luston metsäkulttuurikartalta